MISSING IN ACTION

Marjatta Ripsaluoma

Meillä kasvaa hautausmaa savusaunan takana pienessä mäessä. Haudat ovat pieniä kiviröykkiöitä. Siellä on Freija, Garm ja Solveig, kaikki kunnon ihmisiä. Heitä muistamme aina kun kuljemme tuijottelemaan Nokuan selkää.

Vähän pienen hautausmaan jälkeen on nurinkäännetty, vanhojen laituria kannatelleiden tynnyreiden päällä arvokkaasti makaava ruuhi, jonka nimi on Suomen Joutsen. Eipä sekään enää kellu lahdella.

Rudilla oli tapana kiivetä Suomen Joutsenen selkään ja tarkastella sieltä käsin maisemaa, myyrä- ja hiirimaastoa. Rudi oli rämäpää kissaksi. Kyllä Freija, Garm ja Solveig metsästivät yhtä hyvin. Kaikki olivat kunnon maatiaiskissoja. Jokaisella oli oma luontonsa.

Rudi oli vain hieman erilainen. Hän oli manx, hännätön, vahvajalkainen kissa. Tai mielessäni sanon vielä on, vaikka tiedän toivon aika turhaksi. Hän nimittäin katosi metsästysreissulla. Sankari, ehkä vainajakin jo.

Rudi oli rotunsa mukaisesti hyvin älykäs, jopa viisas. Hänessä yhdistyi äly temperamenttiin, huumorintaju äkkipikaisuuteen. Ei Rudille sanottu että mene ja tule. Hän meni ja tuli. Toiset kissat olivat mukavuudenhaluisia eivätkä ruvenneet väittämään vastaan, jos ihminen niille jotain sanoi.

Jos Rudilta kielsi jotain, hän kiipesi kirjahyllyyn ja rupesi heittelemään kirjoja alas. Tai sitten otti ja loukkaantui ja painui metsään pariksi päiväksi, jos oltiin mökillä.

Mutta aina hän tuli takaisin. Sitten jo nukkui pää tyynylläni niin kuin aina, kehräsi ja hyrisi, kunnes taputti tassulla poskeani: pitäisi saada sapuskaa. Mieluummin herkkuja, koska yleensä metsästys onnistui.

Nyt hän ei enää tullut takaisin. Kuulen vieläkin hänen itkunsa korvissani. Täällä kaupunkiasunnossa herään naukumiseen keskellä yötä ja menen avaamaan oven: ei ketään. Olen niin toivonut että hän osaisi kulkea 150 kilometrin matkan maalta kaupunkiin, tulla suojaan talveksi. Olen joskus lukenut lehdistä, että kissat osaavat haistaa mistä auto menee ja jäljittää sitten matkan.

Hänelle on käynyt huonosti, hän on sairastunut tai joutunut suden suuhun. Kyllä susi söisi tai kettu, jos osuisi kohdalle. Mutta Rudi on niille liian älykäs, ei hän joudu surman suuhun, hän tuntee surmat ennen kuin ne tuntevat hänet.

Kuuntelin valittavaa naukumista joka kuului ullakolta. Minne tahansa meninkin, hän huusi, metsästä, tieltä, Halkolahdesta. Pyysi apua. Minulla ei ole stereokuuloa niin kuin useimmilla ihmisillä enkä pystynyt paikallistamaan ääntä.

Sitten tuli muita ihmisiä paikalle. He eivät kuulleet mitään.  Mutta heillä ei ehkä ollutkaan kissaan niin läheistä suhdetta kuin minulla. Eivät itkeneet, eivät huutaneet.

Olen itse osa-aikametsäläinen, siellä mökillä. Tiedän mitä eläimiä siellä asuu, tunnen muutokset, selailen lintukirjoja, katson kirjaston petokirjat läpi. Ketut haukkuvat silloin tällöin korkealla kimeällä äänellä. Joskus näkyy huuhkajan varjo. Kotka ja kanahaukka pesivät mökin takaisessa metsässä. Kissat tuntevat varjot, hajut ja hahmot paljon tarkemmin kuin minä, joka joudun käyttämään lukutaitoa hyväkseni.

Kuljin huutelemassa Rudia, yksinäni, huonokuuloisena. Yhtenä iltana, hämärässä, irtosi varjo läheltä naapuritaloa. Se oli ensin aivan paikoillaan, tumma solakka hahmo. Päästi kymmenen metrin päähän.

Sitten se lähti maata viistäen kuin nuoli. Tunnistin sen heti: minkki.

Ei Ykspetunmaalla ole ennen ollut minkkejä. Ei niitä ole ollut ennen koko Suomessa, ei ennen kuin saloilla ja sydänmailla ruvettiin niitä tarhaamaan.

Rudi ei ole varmasti koskaan minkkiä tavannut. Hän ei tietäisi mikä se on. Minkki tietäisi ettei Rudi tiedä ja tappaisi, repisi kappaleiksi ja veisi pennuilleen. Minkki on pahin peto, mitä kukaan kunniallinen kissa voi tavata.

En tiedä oliko tämä minkki karannut tarhalta vai päästetty tarhaiskussa ulos metsään. Huolimattomuus ja kaupunkilaisnuorten typeryys tuottavat saman tuloksen. Nämä minkit eivät ihmistä pelkää.

Mutta kukaan tässä maailmassa ei tarvitse minkkiturkkia. Jos joku on niin rikas että sellaista ahnehtii, niin kääntäköön katseensa jonnekin muualle. En tahdo, että rikkaat rouvat kuljeksivat Rudin soluja kaulallaan surkean mitättömyytensä peittona.

Rudille tehtiin oma pieni hautakumpunsa. Ei siinä alla ole kuin puiden juuria. Kivet siinä muistuttavat rakkaudesta, joka välillämme vallitsi.