Merete Mazzarella: Hyvä kosketus. Suom. Raija Viitanen. Tammi 2006. 217 s.

IHMISEN JA LÄÄKETIETEEN SUHDE

Harvoin on sattunut, että kirja putkahtaa keskelle kiihtynyttä keskustelua. Toki on tiedetty jo jonkin aikaa että vanhusten hoito ei ole oikealla tolalla, mutta nyt kun henkilökuntayksikkövaje alkaa olla tuhansissa, ellei ylikin, alkaa meteli.

Mazzarella kirjoittaa hyvästä kosketuksesta ja alaotsikkona on: ihmisen kehosta, terveydestä, hoitamisesta ja kirjallisuudesta. Kaikki nimetyt asiat tulevat myös käsitellyksi. Kirjallisuus on tuossa sen vuoksi, että ensimmäisenä ajatuksena on tuoda humanistinen ja luonnontieteellinen, tässä tapauksessa lääketieteen, ihmiskäsitys ehkä vähän lähemmäksi toisiaan.

Kyllä vuoropuheluun on syytä. Ja vuoropuhelu on ollut ontuvaa jo vuosisatoja. Vähintäänkin epäluuloista.

Hain itse kerran työpaikkaa isosta oppilaitoksesta, joka keskittyi lähinnä teknisiin taitoihin. Rekrytointihenkilö, mies totta kai, ilmoitti minulle että meillä ei tarvita humanoideja. Kysymys olisi ollut henkilöstökoulutuksesta.

Humanoidit ovat niitä pieniä vihreitä kahdeksanjäsenisiä otuksia, jotka asuvat Marsilla.

Tahto tarpeen on kyllä, valta riittämätön

Tunnen aika paljon kovia tieteitä opiskelleita ihmisiä. Tunnen myös sairaaloissa, terveyskeskuksissa ja vanhainkodeissa työskentelevää henkilökuntaa.

Outoa kyllä en ole kuullut näiden ihmisten valittavan niinkään ajan riittämättömyyttä kuin näiden instituutioiden hierarkiaa. Että sairaanhoitaja kyllä tekisi työnsä kunnolla, elleivät lääkäri tai toimintaohjeet kieltäisi puuttumasta siihen tai tähän asiaan potilaan hoidossa, joka on määritelty spesialistille.

Mazzarella sivuaa hierarkiaa myös. Hän tapaa sen selkeimmillään potilaan ja lääkärin välisestä suhteesta. Lääkärillä on tapaamisessa ehdoton auktoriteetti. Koska hän tietää miten asiat ovat, hän voi olla niin autoritäärinen, että potilaalta ei tarvitse edes kysyä mitään. Onhan lääkäri saanut laboratorio- ja röntgentutkimuksen käteensä.

Lääkärin ei tarvitse edes katsoa potilasta.

Mazzarellaa on kutsuttu kokouksiin ja konferensseihin alustamaan hoito- ja hoivatapahtuman humanistisesta puolesta. Hänen asiantuntemukseensa voi luottaa, koska hän on filosofian tohtori ja sitä paitsi pohjoismaisen kirjallisuuden professori.

Kirjailija kertoo, mistä hän ajattelee molemminpuolisen kiinnostuksen alkaneen: äitinsä kuolemasta. Hän kirjoitti äitinsä kuoleman kirjaksi nimellä Juhlista kotiin. Sairaalastakin oli varattu syöpäsairaalle äidille paikka, jos kotona ei enää selvitä, mutta kuolema tulikin hiljaa ja kesken kesänvieton perheen keskellä.

Edes kipuja ei ollut tolkuttomasti.

Kotikuolema (samoin kotisynnytys) on peräti harvinainen nykyään. Mazzarella ja hänen veljensä eivät ajatelleet, että äidin on välttämättä kuoltava kotona, niin vain kävi. Kuulostaa lempeältä kuolemalta.

Simone de Beauvoir, ranskalainen kirjailija, kirjoitti myös äitinsä kuolemasta otsikolla Lempeä kuolema.

Lääketieteellinen ja inhimillinen ongelma onkin siinä, että läheskään kaikki eivät lempeää kuolemaa kohtaa. Kuolema voi tulla niin, että kuoleva huutaa tuskasta taukoamatta. En tiedä kuinka kaksinaismoralistisia lääkärit ja etenkin lääkintöhallitus edelleen ovat kivun suhteen, mutta oletetaan, että yksi annos lisää morfiinia olisi tappanut potilaan.

Mazzarella ei tähän puutu, mutta kysymyshän on ilmiselvä: miksi sitä yhtä annosta ei voi antaa?

Elämän ja kuoleman kysymykset

Paitsi kivun hallinnasta, vanhusten ja muidenkin avuttomien kohdalla hoitokriisi on syvä, eikä näytä olevan ratkeamassa. Nuori sukupolvi, suurten ikäluokkien lapset, eivät hoitotyöstä välitä koska se on heidän mielestään raskasta ja alipalkattua.

Palkka on aika suhteellinen asia. Työn raskaus samoin. Jos sanoisi tähän, että lastemme sukupolvessa on paljon laiskoja ihmisiä, saattaisi osua lähelle kuuluisan villakoiran ydintä.

Lapsemme eivät halua tahrata pikkukätösiään vieraiden ruumiiden eritteissä. He eivät kestä katsoa sitä, mikä on heidänkin edessään. Sillä tämä 30-40 vuotta 30-vuotiaan kukkeudesta ja kaikkivoipuudesta kuluu todella nopeasti. Sitä he eivät tosin tiedä. Vain kokemus voi tuoda tiedon ja sen vuoksi vaivaisuus, raihnaisuus ja kuolevaisuus on täytynyt piilottaa.

Siihen väliinkin voi iskeä syöpä, joka iskee kehen tahtoo. Se voi jopa iskeä lapsenlapsiimme ja tappaa.

Kysymys on tietenkin inhimillisistä arvoista. Onko kärsiviä autettava, vai onko heidät vain sysättävä syrjään? Viime mainittu näyttää olevan totta nyt.