ITÄISTÄ PITUUTTA

Ajoin kissojen kanssa yli 400 kilometriä pitkin rannikkoa tänne Olhavan kylään toukokuun loppupuolella. Täällä on senniminen joki, joen toisessa päässä Perämeri ja toisessa Oijärvi. Kun näen sen järven sanon yksinkertaisesti: "Järvi, oi!".

Pienen mökin vieressä alhaalla kulkee luoma, mutta täälläpäin niin hienoa nimeä ei käytetä, puhuvat ojasta. Mutta luoma se on, hyvin samannäköinen kuin Ripsaluoma oli muinoin, silloin kun ei ollut latvuksilla kaatopaikkaa eikä ihmisillä pesukoneita, jotka panivat luoman vaahtoamaan synteettisesti.

Päivän tragedia: kirjosiepon pesän hävitys. Ihmettelin miksi linnut räpsyttävät siipiään ja piiskuttavat. Menin aivan pöntön alle ja kysyin: "Onko siellä joku?". Oravan pää ilmestyi pöntön aukkoon. Se säksätti minulle, mutta lähti kuitenkin pois. Nyt pariskunta yrittää saada vielä uutta pesää aikaiseksi. Minä en ikinä enää rupea lepertelemään suloisille pikkuoraville. Mutta niinhän se on että syö tai tule syödyksi, ihmistenkin keskuudessa.

En minä lomaile vaikka mökkeilen. Helle verottaa ajatuksia, mutta nyt onkin juhannus.

Ihmiset täällä ovat aivan eri rotua kuin Etelä-Pohjanmaalla. Eivät ne istu tuvan oven syrjään ja puhu yhtä lausetta puolessa tunnissa. Nämä puhuvat paljon ja nopeasti. Murre on itäistä. Näissä on paljon hyviä tarinankertojia, niin kuin ystäväni, jonka tämä mökki on.

Oltiin korvasienimetsällä ja siellä oli selvä röykkiöhauta, semmoinen, joita Luoman Esko on löytänyt Laihian metsästä. Ystäväni isoisä oli löytänyt siitä läheltä kivikirveen, antanut sen kyläkoulun opettajalle, joka varmaan lähetti sen kansallismuseoon. Museovirasto ei ole täällä kaivellut, kuten se on kaivanut Laihialla.

Jouduin aatonaattona hyvin epätodennäköiseen paikkaan, seurannäyttämölle, jossa petroskoilainen venäläinen seurue esitti operettia nimeltä Mustalaisruhtinatar. Venäjäksi. Puoli salia tuntui nauruista ja taputuksista päätellen osaavan venäjää. Minulle selitettiin, että tänne on aina muuttanut venäläisiä, viimeksi muutti suomalaisia Petsamosta. Monilla ihmisillä on sukua Karjalassa.

Kirkolla on saari jonka nimi on Illi. Se tarkoittaa Iljaa, eli Eliasta, sitä joka muistaakseni ajoi taivaaseen tulisilla vankkureilla. Saaressa on ollut joskus tsasouna, sitä ennen se on ollut saamelaisten tai suomalaisten pyhä lehto. Kirkot ovat aina osanneet käyttää vanhoja uskontoja hyväkseen.

Umpiläntiselle ihmiselle Olhava on eksoottinen paikka. Ruotsin vaikutusta ei tunnu missään, ei paikannimissä eikä murteessa. Ihmisten yhteiselo vaikuttaa spontaanilta. Joudun silloin tällöin hätistelemään kyläläisiä pihalta. Ne sanovat kiertelemättä että ovat uteliaita ja mistä kaukaa vieras on. Että työtä tekemässä, se niitä jaksaa hämmästyttää, tuolla lailla vain oleilemalla.

Pihalla linnut karjuvat puissa, kuten Väinö Kirstinä (Hitaat auringot, muistaakseni) aikoinaan runollisesti ilmaisi. Olen tunnistanut leppälinnun, peipon ja mustarastaan. Telkät ovat rannasta jo lähteneet, poikaset mukanaan. Isokuovi tekee edelleen kierroksia ja huutaa ennen sadetta.

Mäkärät ovat ryömineet pusikoista ihmisten ja eläinten kimppuun. Pakkohan niiden on, kesä on lyhyt ja perillisiä pitää saada ensi kesästä. Silloin en ole enää täällä niiden syötävänä.

Valo on aivan uskomaton. Ei lainkaan pimeää. Aamu tuntuu uuden elämän alulta auringon lävistämänä. Niin kuin jokaisella yksinään maan sydämellä.