Marjatta Ripsaluoma

MAAPALLO JA ME

Muutama vuosi sitten Georg Henrik von Wright voitti intellektuelli-kisan ensimmäisen palkinnon Helsingin Sanomissa. Sitten toissavuonna hän jakoi Tieto-Finlandian. Hän on aika paljon yli 80 vuoden, mutta näyttää pystyvän vielä ajatteluun. Toisin kuin monet nuoremmat.

von Wright on filosofi. Sellainen on viisauden ystävä. Muinoin Ateenan kaupunkivaltiossa filosofi käyskenteli Akropoliin pylväiden viileydessä, joi viiniä ja keskusteli muiden vapaiden miesten kanssa. von Wright ei kuitenkaan ole yleisesti tunnettu eikä keskimäärin hirveän arvostettukaan. Ensimmäinen sija intellektuellina pienessä Suomi-nimisessä maassa ei saa ihmisiä lukemaan filosofiaa.

Tämä aika ei suosi humanisteja. Vielä vähemmän se tuntuu suosivan humanistia, joka oikein tehtävänsä ymmärtäen haluaa puhua tästä ajasta nyt, ei huomenna.

Filosofi von Wright oli 40-50-luvuilla Oxfordin filosofian professorina. Sen jälkeen hän ajautui Helsinkiin. Mutta vielä 60-luvullakin hän oli mukana edeltäjänsä, Bertrand Russellin ihmisoikeustribunaalissa, joka muun muassa tuomitsi Amerikan käymän Vietnamin sodan. Nyt von Wright varoittaa teknologian valta-asemasta. Se kenties ei onnellistuta kuin muutamia ihmisiä ja heitäkin vain materiaalisesti.

Aktiivinen ja toimiva miltei 90-vuotias filosofi on kummajainen. Meidän kulttuurimme on nuorten kulttuuri. Pitkä elämänkokemus ei ole siunaus yhteisölle, vaan rasite, joka pitää hetimiten saada sairastumaan dementiaan ja suljetuksi pois häiritsemästä pikanokkelaa päiväjournalismia.

Ajattelen muinaisen Kiinan virkanimityksiä. Hovin ministeriksi ei päässyt kukaan alle 40-vuotias eikä sellainen, joka ei ollut viettänyt pitkiä aikoja vuoristossa mietiskellen ja opiskellen runoutta ja I Chingiä. Virkamiehen pääsykoe oli yksinkertainen: oli kirjoitettava hyvä runo.

Virkamiehet tulevat mieleen yksinkertaisesti sen takia, että von Wright on pohtinut kirjoissaan paljon valtaa ja sen vaikutusta maailmaan - ja koko maapalloon. Myös kulttuurissa valtavirtaukset pätevät. Nyt sellaisen nimi on esimerkiksi tietoyhteiskunta. Se lisää tuskaa aika tavalla tässä maassa ja maailmassa.

Filosofi von Wright kuuluu englantilaisen filosofian pitkään historiaan yhtenä lenkkinä. Hänen filosofiansa ei ole verbaaliakrobatiaa niin kuin monen postmodernistin ranskalaisen filosofin tekstit ovat. Hän haluaa kirjoittaa niin että kuka tahansa ihminen ymmärtää hänen sanomansa. von Wright on demokraatti.

Hän ei korkeasta iästään huolimatta välty kuvien kaatamiselta, jonka olettaisi kuuluvan jälkipuberteetista kärsivälle nuorelle opiskelijalle. Hän epäilee teknologian eksaktiutta sen vuoksi, että empiirisetkin menetelmät ovat ihmisten keksimiä ja sen vuoksi niihin sisältyy auttamatta virheen mahdollisuus.

Tietokone ei ole keinoälyä. Moni unelmoi koneihmisistä ja tieteiskirjallisuus on tätä utopiaa täynnä. Me emme elä utopiassa. Meidän käyttämämme tietokoneet tulostavat kokonaisuutta, jonka osat ihminen niihin ohjelmoi. Tietoyhteiskunnan voittokulkuun uskovat ihmiset eivät huomaa, että kokonaisuus on yleensä enemmän kuin osiensa summa. Kaaoksen ja sattuman mahdollisuus on aina olemassa, koska se on universaali laki. On nimittäin niin, että järjestyksen syntyminen kaaoksesta ei ole välttämätöntä. Päinvastoin. Entropia on maailmankaikkeuden laki numero yksi.

Olen talven mittaan lukenut uudelleen kahta von Wrightin kirjaa: Humanismi elämänasenteena (1981) ja Tiede ja ihmisjärki (1987). Ne ovat saaneet minut vakuuttuneeksi siitä, että jo lapsena omaksumani humanismi ei ole suinkaan kuollut ja todella, elämänasenteena, se on entistä enemmän välttämätön.

Filosofi von Wright kirjoittaa selväsanaisesti ja joskus hyvinkin inspiroituneesti. Joka moittii filosofia hyvästä kynänkäytöstä, vastustaa tieteen demokratisointia ja popularisointia. Tavalliset ihmiset eivät tiedä tiedettä kaipaavansa. Mutta olisi korkea aika ihmisten nähdä, mikä on ollut länsimaiden, siis meidänkin, vallitseva maailmankatsomus renessanssista lähtien.

Kirjat vaativat lukijaltaan ennakkoluulottomuutta ja uteliaisuutta. Niiden lukeminen ei onnistu aatteiden tai ideologioiden läpisyömiltä ihmisiltä. Sokeus ei ole ollut koskaan viisauden ystävien ominaisuus - sokeus mentaalisena, ei fyysisenä ominaisuutena.

Läpi kummankin kirjan keskustellaan - joskus ikäänkuin varjonyrkkeillen - eri aikakausien filosofisista määritelmistä. Teksti etenee loogisesti. Sitä reunustavat äkilliset oivallukset ja tihentymät, jotka auttavat suunnistamaan filosofian historiassa.

Jokainen uusi länsimaiden aikakausi näkee humanismin vähän eri tavalla. Näiden kirjojen taustalukemistoksi sopivat oikein hyvin Egon Friedellin Kulttuurihistoria ja Grimbergin Kansojen historia. Niistä voi tarkistaa mitä on ollut meneillään esimerkiksi poliittisessa maailmassa samaan aikaan, kun ajattelijat ovat kirjoittaneet tekstejään syrjässä vallan virtauksista.

Renessanssin arvoja olivat arvokkuus, riippumattomuus kirkosta tai poliittisesta vallasta, ja totuus (ks. esim. Friedell). Ajan ihanne henkilöityy Leonardo da Vincissä, joka oli todellinen uomo universale, universaali ihminen, jonka uteliaisuus ja yritteliäisyys oli loputonta.

Spesifinen, tiedon murto-osiinsa pilkkova tieteen maailma ei ole enää viime vuosisadan aikaan suosinut universaalinen ihmisen käsitettä. Sitä pidetään mahdottomana, koska kukaan ei enää kykene hallitsemaan koko tiedon määrää. Tästä on johdettu sellainen ajatus, että koska tietoa ei pystytä hallitsemaan, myöskään mielipiteistä ja maailmankatsomuksesta ei kannata meluta. Sen perustumista "kaikkeen" ei voida enää legitimoida.

Ihmisten erikoistuminen on saanut aikaan länsimaisen yhteiskunnan lokeroitumisen. Edes tieteiden välinen kommunikaatio ei toimi. Yleistajuiset tiedelehdet tulevat niin yksinkertaisiksi, että uutta tietoa katoaa äärimmäiseen popularisointiin. Ja se kuuluisa tavallinen ihminen on todennäköisesti entistä enemmän ymmällään.

Koska syvällistä keskustelua maailmanmenosta pidetään mahdottomana, on täytynyt luopua myös tiedon arvottamisesta. Maailmankatsomukset ovat yksityistyneet. Arvojen katoaminen vetää maton ihmisten jalkojen alta ja saa aikaan yhä näkyvämpää ahdistusta.

* * *

Renessanssin jälkeen kesti pitkään ennen kuin humanismista ruvettiin puhumaan uudelleen. Ranskan vallankumouksen myötä levisi valistusaate, joka, samoin kuin renessanssin umanistas, piti maailmankatsomuksen keskipisteenä ihmistä ja hänen hyväänsä.

Tarkoitus oli vapauttaa ihminen. Valistusfilosofien näkemys oli optimistinen: kahleistaan vapautettu ihminen on peto, joka on kesytettävä ennen kuin se kestää vapautensa. Rousseau kehitti ajatusta kuuluisalla romaanillaan Emile, jossa metsässä kasvaneesta villi-ihmisestä tulee kasvatuksen avulla kunnon kansalainen.

Valistusaate levisi yhtä jalkaa kansalaisoikeuspolitiikan kanssa. Porvaristo oli nouseva luokka. Saksassa aatetta ruvettiin 1800-luvulla kutsumaan nimeltä Humanismus.

Liberalistisen filosofian tunnetuimmat edustajat olivat englantilainen Francis Bacon ja amerikkalainen John Stuart Mill. Mill oli liberalismissaan sinisilmäinen ja hänen näkemyksistään joudumme kärsimään edelleen. Mill ajatteli että free enterpraise, laissez faire eli vapaa markkinatalous johtaisi luonnostaan valistuneessa yhteiskunnassa oikeudenmukaiseen tulonjakoon. Hän olisi hyvin hämmästynyt aatteen tämänhetkisestä tilasta. Rikkaat ja vahvemmat käyttävätkin tilaisuutta hyväkseen, ja ahneus saa palkkansa. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, ja kehitys kiihtyy edelleen.

Ilmiöllä on positiivinen etumerkki ja sitä kutsutaan globalisaatioksi.

Humanistit ovat kaikkina aikoina miettineet ihmisen suhdetta todellisuuteen. Luonnontieteet ovat von Wrightin mukaan tuoneet meidät tilanteeseen, jonka nimi on Regnum Hominis, ihmisen valtakausi.

Ihminen on luonnontieteitä hyväksikäyttäen valjastanut viimeinkin luonnon palvelijakseen. Hänen ei enää tarvitse toivoa palkintoa uurastuksestaan vasta kuoleman jälkeen. Hän saa kaiken heti, puhtaana käteen.

* * *

Kreikkalaisessa ajattelussa ahneutta ja piittaamattomuutta ja kaikkinaista hybristä seuraa kuitenkin aina nemesis, kosto. Sama ajatus näkyy kyllä kristinuskossakin, jossa on paljon hellenistisiä vaikutteita. Synnin palkka on kuolema, vai miten se nyt menikään.

Humanisti ei ole sinisilmä, joka hurskaasti uskoo ihmisen hyvään tahtoon kääntää aina toinen poski, tai edes muuttaa painajaiset toiveuniksi. Nemesis ei myöskään tarkoita sisilialaista vendettaa, verikostoa, vaan kolmikanta-ajattelua: ihminen, luonto, jumaluudet. Niiden harmoniasta ajateltiin syntyvän myös yhteiskuntarauha.

Kreikkalaisten mielestä mitään ei tapahdu sattumalta, vaan luonto toimii sisäisten lakiensa mukaan. Tällainen käsitys luonnontieteistä oli vielä totta newtonilaisessa tieteenfilosofiassa, joka oli mekanistista syyn ja seurauksen logiikkaa.

Kreikkalaiset paheksuivat hybristä, joka järkytti ihmisen vallatessaan pahasti luonnon tasapainoa. Hybriksen yliotteessa tapahtuu heilurin liike toiseen ääriasentoon: luonto kostaa. Tämän nykyihminen on unohtanut. Ei ole enää esteitä ahneudelle.

Renessanssin umanistas, antiikin kirjallisuuden ja kielten tutkijat, puhuivat myös käsitteestä nimeltä Nemesis Divina, jumalan kosto. Kirkkoa ja jumaluusoppineita ei kyetty karkoittamaan aivan helposti; maallisenkin lain mukaan niitä oli edelleen pidettävä ylimpinä auktoriteetteinä.

Galileo saattoi ehkä mutista hyvin hiljaa kuuluisat sanat: Eppur si muove, se pyörii sittenkin. Ääneensä hän ei olisi pystynyt sitä sanomaan, tai hänet olisi poltettu roviolla.

Tänä päivänä humanistit joutuvat hankalaan välikäteen tiedemiehen roolinsa ja teknologisesti suuntautuneen yhteiskunnan välisessä harmaassa vyöhykkeessä. Välimaastossa olevia ajattelijoita siedetään vain vaivoin, ellei heillä ole amerikkalaistyyppisen saarnaajan karismaa.

Humanisti haluaa edelleen ihmisen parasta ja sen vuoksi hän muistuttaa luonnon tuhoamisen vaarasta. Mehän olemme luontoa, ihmiset. Humanisti on kuitenkin jo joutunut paitsioon, sivustakatsojaksi. Sinänsä asema ei ole ollenkaan huono, siinä silmät terävöityvät ja näkökenttä laajenee. Mutta sellaisena joutuu helposti vaietuksi.

Elämme hyvin lähellä kaaoksen mahdollisuutta. Liberaali talouspolitiikka on jo johtanut anarkiaan: kukaan ei osaa sanoa mistä pörssiromahdukset johtuvat, kukaan ei tiedä mistä maailmankauppa saa lisää elintilaa (Lebensraum), kukaan ei säätele hintoja ja ihmisiä kuolee kolmannessa maailmassa nälkään.

Pörssit ovat irrationaalisuuden pesiä, joista meitä johdetaan.

Ekokatastrofin vaara ei ole enää vaara, vaan jo täällä: ilmasto lämpenee ja otsoniaukot napojen kohdalla ohentuvat. Ei sitä Pentti Linkola keksinyt, vaikka yritysjohtajat kultaisella 1980-luvulla niin väittivätkin. Edes ydinaseuhasta ei ole päästy, kuten tiedämme. Ydinasevaltioiden (esimerkiksi Pakistan ja Intia) johtajat nukkuvat vähän ja senkin napin vieressä. On vain hetken kysymys, koska he tuovat traumansa ja painajaisensa valve-elämään, ohjussiilojen komentohuoneisiin.

Georg Henrik von Wright on optimisti. Ilman toivoa (elpis) on sitä paitsi mahdotonta elää. Filosofimme toivoo, että ihmiskunta nyt, viittä vaille, heräisi ja rupeaisi ajattelemaan järkevästi. Tuntisi itsensä, näkisi kuvansa peilissä.

Humanistin sopii toivoa, että aivopoimujen harmaat solut ottavat viimeinkin vallan corpus striatumilta, aivojen vanhimmalta osalta, jollainen jo dinosauruksillakin oli.

Ahneuden käyttövoima on nautinnonhalu. Olisi ehkä mahdollista saada ihmiset uskomaan, että tuottaa nautintoa opiskella ja ajatella. Suurten kokonaisuuksien ymmärtäminen on huikea kokemus. Ei ole pakko oppia heti ymmärtämään einsteinilaista teoriaa avaruuden ulottuvuuksista, riittää kun opiskelee aivan vain ihmiskunnan viisauden ystävien parituhatvuotista historiaa.

Minä pidän tietämistä tärkeämpänä asiana kuin uskomista. Jos jaksan jatkaa opiskelua, harhaluulot karisevat: luulen vähemmän.