|
Omakuva Marjatta Ripsaluoma Elämää ja kirjoituksia
|
|
|
Marjatta Ripsaluoma NAISISTA KAUNEIMMAT MIEHISTÄ ULJAIMMAT on luonut Wien. Niin kuin operetissa lauletaan. Kun vuonna 1994 Italian hallitukseen osallistui äärioikeistolainen puolue, kukaan ei reagoinut. Sitä paitsi hallitus ei muistaakseni muutamaa kuukautta kauempaa kestänytkään, niin on sen maan tapa. Nyt kun saksaa puhuva maa otti hallitukseensa äärioikeistolaisen, rasistisia ja kansalliskiihkoisia ajatuksia esittävän puolueen, koko Eurooppa reagoi. Israelin hallitus - joka itse toimii aika ajoin rasistisesti palestiinalaisia kohtaan - sanoi irti suhteet heti. Itävallan ongelma on tietysti Anschluss ja Waldheim. Maa ei ole käynyt läpi sodanaikaista politiikkaansa eikä Waldheimin häpeällistä osuutta siinä. Menneisyyttään ei ole selvittänyt myöskään EU:n jäseneksi pyrkivä Slovakia, joka sodan aikana lähetti juutalaisensa ja mustalaisensa keskitysleireihin. Juutalaisongelma on ratkaistu lopullisesti, mustalaisongelma tuntuu vielä olevan. Mikä tässä nyt sitten häiritsee minunkaltaistani tavallista kulttuurisenttaria? Luin pari viikkoa sitten muinaisen Finlandia-palkintoehdokkaan Veronica Pimenoffin kirjan Maa ilman vettä. Television kirjaohjelmassa Markku Soikkeli epäili että kirja ei saanut palkintoa, koska valitsija oli Erkki Liikanen. Liikasen intresseissä ei siis olisi palkita kirjaa, joka käsittelee EU:n rajojen sulkemista muunmaalaisilta ja etenkin väärän värisiltä. Euroopan rajojen ulkopuolella on paitsi Lähi-Itä ja Aasia, myös koko Afrikka, josta ihmisiä ylittää kiikkerillä veneillä rajoja kaiken aikaa. Eteläisessä Euroopassa rikollisuus ja poliittinen epävakaisuus lisääntyvät. Neljäs maailma, terroristien ja rikollisten, tekee tuloaan. Se maailma tulee köyhyyden ja hädän kannoilla. Maa ilman vettä on järkyttävä kirja. Siinä luodaan aivan uusi kuva Afrikan vapautussotien jälkeisestä todellisuudesta. Pimenoff esittää kuvan kahden ihmisen, suomalaisen tutkijan ja mosambikilaisen vapaustaistelijan kautta. Kummatkin ovat naisia. Muistan vielä erittäin hyvin 60-70-lukujen kehitysoptimismin. Silloin ajateltiin, että vapautuminen johtaa hyvinvointiin. Pimenoff osallistuu itse Euroopan neuvoston kidutuksen vastaiseen komiteaan, joten läpi kirjan kulki kuvia, jotka vaikuttavat inhorealistisen tosilta. Vapaus ei ole useimmiten johtanutkaan rauhaan ja rakentamiseen, vaan hirvittäviin kostonkierteisiin, joille ei näy loppua. Kaiken lisäksi korruptoituneet maat joutuvat nyt kamppailemaan elämästään, kun sosialistisen, toisen, maailman romahdus toi kauppakumppaneiksi ensimmäisen maailman säälimättömimmät suuryritykset, jotka ryöstävät mailta kaiken mitä vielä on sattunut jäämään jäljelle. Ehkä tästä kaikesta näkyy uutisiakin. Mutta fiktion keinoin kuva on paljon voimakkaampi kuin mitkään uutiset. Itävallassa meillä on esimerkki siitä, että fasistiset voimat ovat vain väliaikaisesti ryömineet kivien alle. Jörg Haiderin ei tarvinnut kuin vähän koputella, kun ne nousivat pinnalle. Millekään kansakunnalle ei ole hyväksi, että pahat asiat lakaistaan piiloon. Suomellakin tuntuu vielä olevan tekemistä oman sisällissotansa kanssa päätellen Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle -kirjan vastaanotosta. En ole koskaan käynyt Wienissä, mutta kun siellä joku vuosi sitten kävi kylässä Suomen Radion sinfoniaorkesteri, wieniläislehdet nyrpistivät nenäänsä Sibeliukselle: liian modernia. Maa, joka ei kulje yhtä jalkaa kulttuurin kehityksen kanssa, on taantumuksellinen.
|