Marjatta Ripsaluoma

MAHLER JA KEVÄT

Antonio Vivaldi on klisee keväällä. Kun sen on kuullut murrosikäisenä ihastellessaan sinivuokkokenttiä, siitä tuli klisee. Äiti soitti Vuodenaikoja vuodenaikojen mukaan ja äitienpäiväksi kiivettiin Ilmonin aidan yli poimimaan sinivuokkoja joita kasvoi valtoiminaan. Ilmonin ukko köpitteli joskus heristämään keppiään. Se ukko oli kuuluisan taiteilijan veli, mutta ei se meille lapsille puhunut mitään, miksi olisi, me olimme tulleet tunkeilemaan, asumaan araviin hänen idyllinsä keskelle.

Mutta Gustaf Mahler sen sijaan on jäänyt vaivaamaan. Tiesin että se oli demoneja täynnä, että se kuuluu ohjelmamusiikin uudistajiin, mutta olen enemmän tai vähemmän torjunut sen, koska tiedän sen kohdelleen vaimoaan Almaa rumasti ja sitä paitsi olleen mahtipontinen ja pöyhkeä. Sitten ajattelin, miltä siltä on täytynyt tuntua että lapset toisensa jälkeen kuolivat pieninä.

Nyt kuulen lasten itkevän sen sinfonioissa. Ulkona kevät yrittää vaihtua kesäksi, vuodenajat epäröivät. Vaahteran lehdet ovat edelleen pikkuvauvan käden kokoisia. Kolmannen sinfonian alku oli yhdentekevä, ei paljon mitään, ehkä toistoa, vakuuttelua, että saisi ihmiset ymmärtämään kieltä. Mahtipontisuuttakin siinä oli ja keveyttä. Säveltäjä jonka tehtävä on olla vakuuttava. Sellainen kohtalo on varmasti raskas, varsinkin kun kuolleet lapset kummittelevat.

En kerää diskografioita kenestäkään, en tiedä milloin tämä sinfonia on sävelletty. Mutta jo alku häiritsi lukemista. Se oli kuin koputus josta ei tullut loppua, niin että kirja putosi polville ja kiinnitin katseeni mehiläiseen, joka yritti vaahteran kukkiin ja tuuli paiskoi sitä sinne tänne. Se oli varmaan itsekin nälkäinen ja pesässä mehiläisemo odotti ruokaa.

Sävelkuviot olivat hyvin eläviä. niissä rupesi kuulumaan rehellisyys. Jos siellä piileskelikin demoneita takana, niin olivat ainakin oikeita, mellastivat silloin kun piti, ja vaikenivat kun kuulaat huilut aloittivat kesän houkuttamisen.

Kesken kauneimman, pitkän, hartaan jakson, kantaatti-osan jälkeen, jostakin ulkoa alkoi kuulua sietämätön diskojumputus, joka särki Mahlerin viipyilevän mietiskelyn.

Ajattelin näitä idiootteja, jotka heittävät pulloja sillan kaiteeseen öisin, sirpaleet puhkovat pyöränkumin toisensa jälkeen. Piittaamattomia typeryksiä, jotka eivät anna rauhaa kotonakaan, vaan häiritsevät äänisaasteella. Niillä on peltikuori ympärillä sitä varten, ettei niihin pääsisi käsiksi. Minä heittäisin niistä jok'ikisen sillalta alas. Mutta oli siis nostettava radion volyymia, mikä ei sopinut tunnelmaan lainkaan. Sävelten pitäisi olla juuri niin hentoja kuin vihreyden, joka kuultaa auringon iltasäteiden läpi.

Lopun voima oli niin kertakaikkisen ylösrakentava, että olin hengästynyt pitkään jälkeenpäin. Toivorikasta niin kuin musiikin pitää olla näinä raskaina aikoina. Sitten hain pyykit ulkoa, omanapuunoksat tarttuivat kiinni ja ravistelivat, kissat kiehnäsivät ympärillä.

Ketään ei näkynyt, mutta jumputuksen paineaallot saivat sydämen kutistumaan kokoon. Mistään ei ole apua. Aurinko ajoi laineilla, vapaamatkustaja.