Marjatta Ripsaluoma

JA YÖN VALVOTTUAAN LINDBLAD

Hienossa kostyymissa ja lakki kallellaan. Minä kuuntelin pimennetyssä olohuoneessa äidin harjoittelevan P. Mustapään runoja nuorisoseuran iltamiin. Ja kun valvon itse pitkiä talviöitä, runot tulevat mieleen, tarkistan kirjasta, mutta huomaan että lapsen muisti on tarkka. Se muistaa intonaatiot, äänen lievän vibraaton, runon poljennon, joka oli kuin viisu, jonka toisenkylän poika esitti antaumuksellisesti ennen kun näytelmä alkoi.

Nyt on surullinen yö, jolloin tämä puoli maapalloa nukkuu ja toinen valvoo. Äiti ei saanut runoa valmiiksi suurille näyttämöille, mutta tuskin sillä on väliä. Jos ihmiset haluavat jättää jäljen maailmaan, se jää siitäkin, että on kävellyt sen kylän raittia joka ilta näytelmäharjoituksiin ja vaikka kaikki olisivat jo kuolleet, jotka esittivät niitä Talkootansseja silloin, se esitys oli ja äiti siinä, ylioppilaslakissa. Historia on materiaa joka on muistijäljissä. Sinun ja minun, meidän kaikkien.

Ja lahorastas soitti. Kun kesään on puoli vuotta, kuuntelen lintukasettia ja mietin oliko se sittenkin satakieli. Kissat kohottavat päätään. Katsovat minua ja näkevät että juksaan, ja nukkuvat edelleen, niiden uniin sekoittuu lintujen laulu ja ongen koho, jota ne tuijottavat herkeämättä kunnes se vajoaa ja kala sätkii yhtäkkiä siiman päässä.

Alkuyöstä löysin Leena Krohnin esseen Netropolis ja hyvä tahto internetin Kaapelin solmusta, luin sen ja sen jälkeen olen ollut surullinen. Olen niin kuin monet toivorikkaasti ajatellut, että internetistä tulisi se rajat murtava keskustelufoorumi, jossa voi vaeltaa ja ihmiset ovat hyviä. Mutta eivät ne olleet kaikki hyviä silloinkaan, kun kokoontuivat rauhanmarsseille tai suuriin rock-konsertteihin.

Ihmiset eivät ole hyviä eivätkä pahoja vaan molempia. Sen olen välillä unohtanut, kun kulkenut virtuaalimatkoillani, kuvitellut olevani matoisen maailman ulkopuolella.

Koska internet on ihmisten verkko, siellä näkyy sekä halu rajoittaa ja hallita että halu viihdyttää itseä/muita, ja vielä sekä ahneus, kyltymättömyys ja kaupallisuus että vilpitön halu auttaa muita. Verkko on kulttuurinen kaaos, aina liikkeessä. Se on seikkailu ihmisten ihmemaassa ja sieltä löytää kaiun omasta itsestään, joka vastaa kun heitän sinne ajatuksen siepattavaksi ja joku toinen samanmielinen kulkee ohi.

Mutta parasta on, että yö herkistää kuulemaan. Melankolia on täydellinen mielentila, ei sairaus. Pakkanen kitisyttää vanhaa taloa, se murahtelee ja valittaa unissaan, kääntää kylkeä. Kylän koirat ulvovat kuulle.