Marjatta Ripsaluoma

KRISTEVA JA HAMLET

Muistiinpanoja Kristevan essestä Freud ja rakkaus

Sigmund Freud kuljetti narsismia hysterian kautta. Hän puhuu siis ehkä viharakkaudesta, joka on yhtä kuin päättymätön transferenssi. Narsismi on se tekijä, joka houkuttelee psyykkisen elämän alkuun, ei Eros. Silloin siis todellisuus perustuu haavekuvaan.

Isäfunktiolla on jokin arkaainen olemisen tapa jo ennen nimeä, ennen symbolista ja myös ennen peiliä, vaikka peilin looginen mahdottomuus jo kätkeytyy tähän olemisen tapaan. Tästäkö siis hysteria?

Julia Kristeva löytää psyyken perustasta tyhjyyden, jota on kaikin tavoin varjeltava. Kristeva olettaa että jokainen järjissään oleva ihminen tunnistaa psykoosissa olevan ihmisen, koska sairaan on tyhjyys nielaissut sisäänsä. Ehkä katatonia on tyhjyyden aivan oikea, realistinen ilmenemismuoto.

Freud lukee oireita ja tekee niistä päätelmänsä. Jacques Lacan lukee oireiden verhon läpi merkitsevyyden mekanismeja. Lacan siis näkee kaikessa kieltä ja selittää merkityksiä. Saussure, joka kuuluu tähän joukkoon, ajattelee merkit perustelemattomiksi, hän haluaa puhua merkitystä ja merkitsijästä. Aivan samalla tavoin Kristeva miettii, kuka loppujen lopuksi varhaisen arkaaisen isän aikana on toimija-subjekti, kuka taas objekti. Kristevan mielestä henkilöitä on joka tapauksessa kolme.

Lacan puhuu peilista syöverinä. Tarkoittaako hän ehkä tyhjyyttä?

Kristeva kertoo psyykkisen elämän alkamisesta aika selkeästi:

Narsismi suojelee tyhjyyttä, turvaa sen olemassaolon ja siten ikään kuin tyhjyyden kääntöpuolena varmistaa alkeellisen eroamisen. Jollei tyhjyyden ja nbarsismin kesken vallitsisi yhteenkuuluvuutta, kaaos tuhoaisi mahdollisuuden erotella, jättää jälkiä ja muodostaa symboleja, ja tästä aiheutuisi sekaannus ruumiin, sanojen, reaalisen ja symbolisen rajoista.

Tässä siis kehitellään oikeastaan symbolifunktion alkamista. Kielitieteilijä Kristeva astui esiin. Mutta kyse on paljolti siitä, mitä oli ennen symbolifunktiota, ja paremman puutteessa siihen voidaan sanoa: tyhjyys. Hyppy tyhjyydestä narsismiin jää vielä tässä vaiheessa auki, paitsi että todennäköisesti sillä on jotain tekemistä arkaaisen isän kanssa - esihistorian isän, kuten Freud sanoi.

Sitten tulee samastuminen, josta Freud käyttää nimitystä Einfühlung, joka oikeastaan tarkoittaa toisen ihmisen tunteisiin eläytymistä, eli rakastavaa samastumista. Ennen kuin sellainen on mahdollista, pitää olla kokenut arkaaisen kahdentumisen, joka on olemassa jo ennen kohteen löytymistä. Kehityspsykologisesti ehkä on siis kyse äiti-lapsi suhteesta?

Tästä on monilla muilla myös mielipiteitä. Robertson Smith puhuu yhteisen substanssin löytymisestiä, Ferenczi taas introjektiosta joka johtaa inkorporaatioon. Kaikki nämä pohjaavat Freudiin jossain määrin.

Kristeva sanoo:

[---]Miten oikeastaan siirrytään käsitteellisesti objektin inkorporaatiosta tai introjektiosta Identifizierungiin, joka ei kuulu "omistamisen" järjestykseen vaan sijoittuu suoraan "kaltaisena olemisen" järjestykseen.

Ymmärrän tämän niin, että ongelma on edelleen nimenomaan tässä harppauksessa: rakastunut löytää peilissä rakastettunsa, mutta tämä ei ole vielä sama asia kuin samastuminen, jossa on kyse samanlaisuuden löytämisestä. Inkorporaatio on vasta objektin hakemista.

Sitten Kristeva on samaa mieltä Lacanin kanssa:

Samastuminen kuuluu aina symbolisen piiriin ja siis on kielen vaikutuksen alainen.

Kristeva näyttää hyväksyvän Melanie Kleinin ajatuksen kiitollisuudesta varhaisena energiana hyvän puolesta. Siitä lähtee halu/taito hyvän kokemiseen, hyvästä rinnasta. Tosin on olemassa myös paha rinta, torjuva ja torjuttava. Tässä Klein ja Kristeva ovat paljolti samaa mieltä, koska Kristevan keskeisimpiä käsitteitä on abject, poistyöntäminen, torjunta.

Ongelmana on Freudin olettamus esi-isästä, esihistoriasta. Tässä Kristeva kuvittelee että Freud saattaa korostaa isän merkitystä senkin vuoksi, että juutalaisille monoteismi on hyvin tärkeä asia. Sitä se tosin on katolisille, protestanteille ja muslimeillekin!

Kristeva yrittää hakea tyhjyydestä poispinnistämiselle nimeä. Freudille siis Toimija olisi Isä. Toisaalta taas: mikäli Alussa oli Tyhjyys, niin miksi sillä pitäisi olla minkäänlaista epiteettiä? Eihän sellaista voi pelätä joka on ollut olemassa aina. Tai miksi siitä muodostuisi uhka? Ehkä syypää uhkaan onkin enemmän kuin mikään narsismi. Kahdentumisen, hyvän rinnan ja lopulta introjektion aiheuttama kaikkivoipaisuus vallitsee ikuisesti.

Eli mitä tapahtui sitten?

Kristeva haluaa että kaiken aikaa otetaan huomioon se, miten hänen teoriaansa voidaan käyttää käytännön työssä, transferenssin aikaansaattamisessa. Siinähän nimenomaan Einfühlung on ratkaisevassa asemassa. (Teksti on hankalaa lukea sen vuoksi, että välillä sitä kirjoittaa psykoanalyytikko, välillä kielitieteilijä ja välillä kehityspsykologi.) Siitä Kristeva sanoo näin:

Tämänkaltainen analyyttinen herkkyys, joka transferenssipuheen kautta tavoittaa Einfühlungin, saa analyytikon huomaamaan, että psyykkinen objekti ei ole vain halun metonyyminen objekti eli "objekti pikku a", kuten Lacan sitä nimitti.

Psyykkinen objekti on siis enemmän kuin objekti pikku a. Se on enemmän sen vuoksi että siihen edettiin introjektion kautta. Mikäli siis Kristeva oli samaa mieltä kuin Ferenczi. Voisiko käyttää myös sanaa yhteenkuuluvuus, koska Ferenczi puhuu uskaliaasti jopa inkorporaatiosta? Mutta jos olen ymmärtänyt tässä pyrkimyksen oikein, niin Kristeva vertaa rakastumista ja transferenssia ja on sitä mieltä, että näissä prosesseissa on jotain samaa.

Ongelmia

Sisäistämisen ja samaistumisen ero? Saksaksi termi kuulostaa aika selvältä: gleichsam durch Introjektion des Objects ins Ich, eli objektin introjektion avulla samanlaisuuden [sisällyttäminen] minään.

Miksi tunnesidonnaisuus äitiin on ambivalentti (tässä ilmeisesti varhainen sidonnaisuus) ja miksi se toimii vihamielisyyden varassa? Kuulostaa hyvin yksinkertaistetulta ja sitä paitsi kaikkiaan arvaamista. Kleinin hyvä ja paha rinta on tässä ilmeisesti avainkäsite. Rinta ei siis ole pelkästään fyysinen olio.

Onko tämä yhteys niin tärkeä, että arkaainen ambivalenssi äitiobjektia kohtaan (mahdollisesti) johtaa persoonallisuuden hajoamiseen? Tässä siis narsismi vetäytyy ja tyhjyys nielaisee. Voiko tästä johtaa jonkinlaisen psyykkisen lain?

Abject?

Kristevan mielestä samaistuminen sijaitsee "narsistisen samastumisen" alueella, jonne sitten isä ilmaantuu. Myöhemmin Kristeva selittää ilmiötä tarkemmin: minä joka on ykseydessä äidin kanssa tietää äidin halun fallokseen. Kyse on siis siitä mitä äiti haluaa, ei Freudin kysymyksestä mitä nainen haluaa. Minä-lapsi saa kyllä äidiltä selvän vastauksen: en ainakaan minä. Tässä näyttää olevan abjectin ydin.

Lacan oli sitä mieltä että samaistuminen sijaitsee halun kentällä, merkitsijän hallinnassa. Kristeva taas käyttää sanaa toimija. Kuka toimii tai merkitsee?

Hysteria tulee kyllä myös selitetyksi:

Rakastuneessa hysteriassa ideaalinen Toinen on realiteetti, ei pelkkä metafora. Samastumismahdollisuus Toiseen juontaa juurensa siitä, että primaarin samastumisen kiintopiste on narsistisessa rakenteessa vallannut massiivisen aseman.

Koska abject on niin voimakas elementti äiti-lapsi ja Esi-Isä-suhteessa, on pakko jotenkin päästä selittämään se, että rakkaus/rakastuminen on kuitenkin mahdollista. Siihen päästään luomalla ihanteen dynamiikkaa, jossa reaalinen ja ideaalinen saavat ihmisen uskomaan, että paluu kaikkivoipaisuuteen on mahdollinen.

Nyt mennään takaisin peiliin, tai kuvajaiseen, Narkissos-tarinaan. Kristeva viittaa tässä Lacaniin:

Näin ollen subjekti tulee tietoiseksi omasta halustaan toisessa sellaisen toisen välittämän kuvan perusteella, josta hän saa kuvajaisen omasta herruudestaan.

Tässä oli viittaus myös Lacanin Ecrits-tekstiin. Ongelma on siis siinä, että voiko tätä aikuista ihmistä kuvaavaa tilannetta nivoa yhteen suoraan peilivaiheen tapahtumiin? Voidaanko sitä ylipäänsä rekonstruoida? Ja mitä tarkoittaa herruus tässä yhteydessä ellei minäkuvan nopeaa muutosta rakastumisen vuoksi?

Niinpä Kristeva viittaa Shakespeareen: Julia on aurinko, jossa on Romeon lausumana rakastava metafora. Tässä puhutaan fantasmasta, joka tarkoittaa haavekuvaa ja sen aktualisoitumista. Puhuessaan rakkaudesta tässä kohden Kristeva korostaa aistien merkitystä, jostain syystä hän korostaa ääniaistimuksia. Joka tapauksessa kyse on "unaarista piirteestä" joka saa liikkeelle vetovoiman ja metaforisuutta, nyt suhteessa analyytikkoon, joka siis on objekti.

Ihminen todella on sairas, ellei häntä rakasteta. Tämä tarkoittaa että samastukseen liittyvän metaforan tai ihannoinnin puuttuessa psyykkisellä rakenteella on taipumus luoda sellainen ruumiillistamalla ei-objekti somaattiseksi oireeksi, sairaudeksi.

Eikö tässä ole nyt linkki juuri Freudin tarkoittamaan hysteriaan? Sairaus voi siis Kristevan mielestä olla mitä tahansa, vaikka oireilla on tietenkin oma sanomansa.

Peilissä oleva kuvajainen viettelee ihmistä. Tilanteen ratkaisee Kristevan mielestä se, kuka on toimija, onko se jokin kolmas, vai minä? Vielä tärkeämpi kysymys on kai se, onko se mies vai nainen. Tässä ehkä ehdotetaan mahdollista seksuaalisen suuntautumisen alkua. Se on peilivaiheessa ja liittyy selvästi narsistiseen minäkuvaan.

Summa summarum

Essee on hyvä juuri sen vuoksi että se on hankala. Yksikään väittämistä ja konstruktioista ei ole itsestään selvä ja todennäköisesti vaatii vastaväitöksiä. Kristevalla on rohkeutta viedä eteenpäin sanomaansa kärjistetysti, rohkeutta myös lyyrisiin äänenpainoihin: Julia on aurinko.

Näissä asioissa ei varmaan itsestäänselvyyksiä kaivata.