Marjatta Ripsaluoma:

KIRJE HELSINGISTÄ

Yöbussin valo on räikeä, groteskin kalpea. Ihmiset näyttävän huojuvan bussin liikkeiden mukaan, kalpeat kasvot valuvat sivuttain, alas, kasvot kuin jollakin Munchin maalauksen henkilöllä. Bussikuski käy herättelemässä takapenkillä nukkunutta nuorta miestä. Tämä mutisee joo joo ja nytkähtelee ulos yöhön.

Bussimatkustajat ovat kuin nimettömiä henkilöitä nimettömässä näytelmässä. Päänsisäisestä näytelmästä ei näy mitään ulospäin, paitsi epämääräinen rooli: olen virkanainen, tulen töistä; olen somalimies: näettekö, minun täytyy aina rukoilla että kuski avaisi keskioven lastenvaunuille; olen tullut juuri karatetunnilta ja minulla on loistava fiilis ja ruumiini tekee juuri niin kuin tahdon.

Luen lehdestä oikeussalidraaman, jota on näytelty parikymppisten avioliitossa: naisen uskottomuus päättyi hänen kuolemaansa. Nyt nuori aviomies itkee. Tuttu lavastaja, jonka kanssa pelasimme I Chingiä vuosikymmen sitten, kuoli kodissaan väkivaltaisesti. Tapettiin. Noin vain. Hänen piti juuri aloittaa uusi työ Tampereella. Ihmisten kasvoilta lukee yhä enemmän välinpitämättömyyttä. Juopunut, tikunlaiha nuorimies pummaa rahaa Perunatorin edustalla.

Helsinki on muuttunut raaemmaksi kuin ennen.

Ystävillä on kiire. He ovat työn, sairauden ja liian pitkän avioliiton musertamia, enkä voi antaa radioni pauhata liian kovaa. Kiire voi olla vaarallinen juttu, huomaan sen, kun joudun vauhdilla käymään kaupungissa ja juoksemaan kaupassa ennen kuin luento Ateneumissa alkaa: en saa henkeä kulkemaan. Pakkasta on melkein 20 astetta ja saaste pysyy kupolina kaupungin yllä, valo on likaisen keltaista, eikä aurinko paista savusumun läpi.

Helsinki on epäterveellinen kaupunki.

Maalta kaupunkiin muuttanut tiedemiesystäväni puhkeaa puhumaan. Mitä maalla muka on? Miten ikinä saat niitä kyläpäälliköitä muuttumaan piiruakaan, että maalla olisi siedettävää asua? Yritäpäs kulkea raittia ilman että ikkunaverhot heiluvat. Yritäpäs tehdä ihan omaa juttua, niin huomaat että sinulle käännetään selkä: sinua ei ole olemassa. Että turistikeitaita? Minkä takia kukaan tulisi varta vasten keskelle ei-mitään, vaikka olisi kuinka monta hyvää konserttia? Ystävänsä hyvän musiikin kuuntelijoilla on Helsingissä. Radiota voit tietysti kuunnella maallakin, huudattaa mökilläsi niin että välit naapurin kanssa menevät pilalle. Mutta että keskustelua, ei varmasti!

Heurekan näyttelyn avajaisissa katselen porvariston hillitöntä charmia. Muumipappapresidentti leikkasi juhlavasti sinivalkoisen nauhan, joka pidätteli ihmisiä kuljeksimasta missä sattuu. En huomaa, että pikkuporvariston pinnallisessa keskustelussa, näyttäytymisessä, tavassa ottaa kontakti olisi mitään eroa iltapukuiseen yleisöön teatterin ensi-illassa tai gallerian avajaisissa Vaasassa. Sama oksettava parfyymin lemu, sama vaatteiden kahina, sama korviavihlova kikatus kun rouvashenkilö tapaa toisen porvarisrouvan.

Ei siis ole mitään syytä olla täällä. Paitsi kissat. Niiden emäntä lähti matkoille ja jonkun on hoidettava niitä, keskusteltava niiden kanssa, ruokittava ja annettava matokuuri.