Omakuva
Marjatta Ripsaluoma
Elämää ja kirjoituksia
|
Omakuva Marjatta Ripsaluoma Elämää ja kirjoituksia
|
|
|
Marinina Alexandra Marinina: Kaikesta täytyy maksaa. Suom. Olli Kuukasjärvi. Otava CC 2005.504 s. NIIN KUIN LUONTO KUOLLUT JO OIS Marjatta Ripsaluoma Nykyään on aivan yleistä, että myös täällä Suomen länsirannikolla kuulee venäjää joka paikassa, kaduilla, kahviloissa, kaupoissa. Eikä venäjää puhuvia erota muista suomalaisista kuin puheesta. Jos venäläisen kanssa rupeaa puhumaan, niin heidän suomensa on pehmeää, mutta nopeaa. Jos heidän kanssaan puhuu vähän pitempään, huomaa että moni tuntee hyvin kirjallisuutta, klassista musiikkia ja kuvataidetta. Moni tulee Moskovasta, ehkä lomamatkalla Ruotsiin, ehkä inkeriläisenä paluumuuttajana "kotoutumassa", ehkä suomalaisen kanssa naimisissa. Nyt enää eivät mielessä kummittele ensimmäiseksi mafia tai prostituutio. Muistan miten suomalaiset pelkäsivät Neuvostoliiton romahtaessa, että Suomeen tulee nälkäisten armeija. Siihen samaan rytäkkään sitten Koivisto armahti inkeriläiset, ja heidän sallittiin paluumuuttaa Suomeen.
Moskovan illat Alexandra Marinina on dekkarikirjailija. Minä luen dekkareita silloin tällöin, jos ei muuta jaksa. Varsinkin kesämökillä.
Kaikesta täytyy maksaa-kirjassa mielenkiintoni herätti kirjailijattaren kansallisuus. Millaista siellä oikeasti on? Miltä tuntuu, näyttää, tuoksuu Moskova? Minkä takia siellä on edelleen mafia, ja minkä takia moni venäläinen nainen rupeaa prostituoiduksi? Neuvostoliiton oppien mukaan naiset olivat tasa-arvoisia joka tavalla. Semmoinen arkkityyppikin oli: suurikokoinen n. 40-vuotias nainen, hiukset nutturalla ydinkäyttöisen jäänmurtajan kapteenin lakin alla. Minulla on se käsitys, että prostituoidut eivät ole tasa-arvoisia, vaikka muutama prostituoitu väittääkin olevansa vain vapaan ammatin harjoittaja. Kysymys on ilmeisen vaikea, koska siitä joudutaan tavan takaa Suomessakin väittelemään. Marinina esittää kirjassa väitteen, että prostituoiduista tulee hyviä aviovaimoja. En päässyt selville siitä, oliko väite ironiaa. Vai onko kyse siitä, että avioliitto on rinnastettavissa prostituutioon: vaimo palvelee ja mies maksaa? Marinina on oikeusoppinut kuten norjalainen kanssasisarensa Anne Holt. Mutta kirjoittaa aivan eri tavalla. Anne Holtin kirjoja lukee kuin fiktiota, sen sijaan Marininan kirjoissa ihmisiä tapetaan kuin ei mitään joka toisella sivulla, niin että mieleen jää kytemään epäilys, etteikö tässä kirjatakin todellisuutta.
Kysäisin asiaa tuntemaltani venäläiseltä maahanmuuttajalta, keski-ikäiseltä naiselta. Hän sanoi, ettei halua lukea Marininan kirjoja, koska ne tuovat mieleen Venäjän todellisuuden niin elävästi. Mutta sitten hetken mietittyään hän sanoi, että fiktion muodossa voi kertoa usein enemmän kuin dokumentissa tai reportaasissa. Jos niin on, hyvä. Marininaa lukiessani mieleen nousi toinen kirja, dokumentti Venäjältä ja muualta kaukoidästä, esimerkiksi Afganistanista. Se on Jari Lindholmin Kala¹nikov-cocktail, joka kertoo reportaasimatkoista siellä kaukana 80-luvun lopulla. En ole koskaan käynyt Moskovassa. Mutta tapasin joskus 80-luvun puolivälissä siellä asuneen kuvataiteilija Aleksanteri Ahola-Valon, joka kertoi häntä haastatellessani, että hän oli ollut mukana suunnittelemassa Moskovan puutarhavyöhykkeitä. Stalinin käskystä. Marininan kirjassa puutarhavyöhyke vilahtaa muutaman kerran. Siellä asuivat paremmin toimeentulevat ihmiset, kun puolue-eliitti sai parhaat asunnot päältä Neuvostoliiton aikaan. Tämä kirja on tosin julkaistu vasta kymmenen vuotta sitten."Paremmat" ihmiset asuvat edelleen vihreällä vyöhykkeellä. Korruptiota? Eiköhän.
Hutera rakenne Marinina selviää paksun kirjansa kirjoittamisurakasta välttävästi. Hän tahtoo ehdottomasti esitellä miltei joka toisella sivulla uusia ihmisiä, jotka kytkeytyvät tarinaan ja sen moniin haaroihin. Ei siinä ole mitään vikaa sinänsä, kyllä minä ne ihmiset muistan, ja jos en muista, voin käyttää siniruutuista vihkoa apuna. Ongelma on siinä, että ihmiset jäävät perin ulkokohtaisiksi. Heidät on tuotu edustamaan jotakin. On Konttori, ilmeisesti meriteeraamassa sisäministeriötä, on yhtä pahoin korruptoinut poliisilaitos, jossa on muutama hyvä ihminen, kuten sankaritar Anastasia Kamenskaja. Ja mafian ihmisiä palkkamurhaajista hienostuneisiin kummisetiin. Tottakai. Dekkarissa on viisainta pitää silmällä hyvän ja pahan taistelua. Mutta vaikka tiedän, että 11 miljoonaa moskovalaista asuu käytännöllisesti katsoen toistensa päällä, ahtaasti, vanhoissa asunnoissa (siis eliittiä ja mafiaa lukuunottamatta), niin silti kirjalle olisi ehdottomasti ollut eduksi vähentää ihmismäärää. Ihmisillä on luonne, venäläisillä erityisesti jopa sielu, jota sietäisi tuoda esille! Kirjaa lukiessa muistan, että ei Marinina ole maailman ainut tiiliskivikirjailija. Minulla on kämmentuntuma kirjallisuuteen: ne ovat ehdottomasti tulleet muhkeammiksi. Syyksi epäilen helppoa tietokonetekniikkaa. Kirjassakin puhutaan fantastisista uusista tietokoneista, joilla voi tehdä mitä vain. Eräs omituisuus johtuu ehkä juuri siitä. Kirja alkaa Neuvostoliiton aikaan, mutta kesken kaiken ruvetaankin puhumaan uudesta Venäjästä. Lievää pahempaa huolimattomuutta! Silti olen valmis suosittelemaan kirjaa. Luulen, että siinä vyöryy Moskova esiin oikeasti, niin paljon kuin se dekkarissa on mahdollista. Ei tämä hakkaa Tolstoin Sotaa ja rauhaa tai Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, mutta ei ole tarkoituskaan. Koska kirjassa tuntuu kirjailijan halu kertoa "totuus", niin jään miettimään miten inkeriläiset ovat Suomeen sopeutuneet. Ovatko he helpottuneita, vai kaipaavatko takaisin vanhaan sekasortoiseen maahansa? Mutta jään myös kaipaamaan lisää uutta venäläistä proosaa. Muutakin kuin dekkareita! Sellainen tuntuma on, että Neuvostoliiton jälkeen venäläistä kirjallisuutta on julkaistu selvästi vähemmän. On vaikea uskoa etteikö niin valtavassa maassa olisi paljon hyviä kirjailijoita. Ja kyllä meidän pitää saada tietää mitä naapurimaan kulttuuriin kuuluu. |