Maria Peura: Valon reunalla. TEOS 2005,  165 s.

 

KESYTÖN LAPSI  JA ARVAAMATON

Kasvutarinoita on kirjoitettu lukemattomia. Useimmiten miehistä: kuinka äitinsä ja isänsä hukanneesta tulee kuitenkin mies, kuinka tuhlaajapoika palaa kotiin ja ottaa ohjakset käsiinsä, kuinka mies tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta.

Miehille mielellään viitotaan tietä ja tehtävää. Tyttöjen kasvu on enemmän hämärän peitossa. Heitä ohjaa tietenkin äidin malli, joka voi olla mikä tahansa, ja on varmaan ollutkin. Satujen noita-akat eivät ole tarkoittaneet välttämättä pahoja äitipuolia vaan aivan omia äitejä, joilla ei ole riittänyt rakkautta ja energiaa tyttöjä kohtaan.

Tytöthän kuitenkin menevät naimisiin. Rikkonaiset kodit ovat tapetilla. Huostaan otettujen jonot kasvavat. Ero entiseen on ehkä vain sosiaalitoimen tarkkasilmäisyydessä, tuskin onnellisten kotien määrä on noussut kovin ankarasti.

Tyttöjen maailma on hyvin rikas. Sitä on vähitellen ruvettu katsomaan, kun on tajuttu että äidit ne pojatkin kasvattavat, ja äitiyden mallista saattaa jäädä tyttöihin kuva, jota pojat sitten käyttävät valitessaan vaimojaan.

Ihmissuhdesotku on sillä valmis.

Pohjoisen eksotiikkaa

Meillä oli hieno pohjoisen kirjailija  Timo K. Mukka ja olisi vieläkin ellei hän olisi kuollut nuorena, katkeroituneenakin, väärinymmärrettynä. Värikylläisyys ja maisemien vaihtelevuus muokkaavat myös ihmistä. Pohjoisessa kohtaavat lestadiolaiset saarnaajat ja holtittomat juopot. Sieltä on tullut Särestöniemikin  antamaan taulujakin ihmisten seinille, paitsi tuskin vain, ennemminkin museoihin.

Mukka liitti pohjoisen maisemaan väkevän sensuellin puolen ja nyt samaan kuoroon on liittynyt nuori kirjailija Maria Peura. Peuran maailma seuraa alusta pitäen kuolemaa ja rakkautta.

Kylässä on joki ja rautatie. Kumpiakin pitkin pääsee pois. Kirjan alkupuolella tyttö kohtaa joen, josta tulee hänen ystävänsä. Vanhempien ihmisten varoituksia ei tarvitsekaan kuunnella, ei aina tarvitse varoa, kun oppii ymmärtämään mistä kohden virta vie. Voi oppia sukeltamaan jään alta. Tietää jo ennalta minä päivänä jäät lähtevät. Arvaa tulvan tulon.

Harvoin olen lukenut yhtä mukaansatempaavaa kasvutarinaa. Miltei alusta on selvää että isä ja äiti sairastuvat arktiseen hysteriaansa yhä vakavammin, on myös selvää että lapsi joutuu taistelemaan itsensä voittajaksi koulussa, niin kuin taisteli itsensä joen ymmärtäjäksi.

Elämä on virta. Ei ole niin että siinä selviävät vain nopeimmat, vaan niin että tarvitaan myös älyä, viekkautta ja vahvuutta vastustaa kylän, koulun ja kirkon yksituumaista yksipäistämistä.

Olin tähän asti luullut että yhteisön yksimielisyys on tuhoavaa vain Etelä-Pohjanmaalla, jossa kukaan ei uskalla ruveta edes hulluksi, saati juopottelemaan kylillä. Mutta lestadiolaisuuden leimaama kylä tuntuukin vahvemmalta yhteisöltä.

Nuoren tytön seksuaalisuus liittyy maisemaan saumattomasti. Nuoripari leikkii makaamalla kiskoilla, kun tietävät junan pian tulevan. Junan edestä joko juostaan kilpaa pois, tai heittäydytään viime hetkellä syrjään.

Kylässä on ollut paljon itsemurhia. Kuoleman härnäämistä kiihottavampaa ei voi ollakaan. Kirjan pillereitä popsiva äiti huutaa Papan itsemurhasta kuultuaan: "Mikä häpeä!", sama huuto kuuluu kun eno pitkän mielisairautensa jälkeen kuolee, häpeä, saati että aviomiehen rakastajatar polttaa itsensä, hirmuinen häpeä.

Tyttö vain katselee ja kuuntelee. Joskus paine on liian suuri. Jotakuta koulussa pitää silloin kiusata tai sitten naapurin pikkutyttöä, yhdessä tytön isonsiskon kanssa. Ei niistä tapauksista koskaan ole hengenlähtö kaukana.

Yksi Mukan kauneimmista novelleista kertoi suden kuolemasta. Tarina on miltei sama kuin venäläisen näyttelijän ja lauluntekijän Vysotskin laulussa sudesta metsästäjien ahdistamana.

Minä kuvittelin kirjan nuoren tytön tarinan pukeutuneena suden kaapuun, pitkän kärsimisen ja etsimisen jälkeen naarassusi nousi junaan ja lähti. Mitä sitten tapahtui on jo toinen juttu. Ainakin tyttö sai kahleensa katkaistuksi.