Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia

 

 

TEEMU MÄKI Näkyvä pimeys, esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta Like 2005, 444 s. Copyright Mäki & Kuvataideakatemia

 

JA MITÄ TAPAHTUU VOODOOLLE?

 

Mietiskelyä Näkyvän pimeyden teemoista

Marjatta Ripsaluoma

 

Nämä esseet ovat itsenäisiä olioita ja Like-nimisen kustantamon julkaisemia. Esseekirja oli julkaistu niihin aikoihin kun Like-kustannus oli vielä itsenäinen olio. Nyt sen nielaisi Otava ja todennäköisesti röyhtäilee päälle. Voisin olettaa, että ensimmäiseksi nielaistessaan väärään kurkkuun Otava sylkee tai yskii ulos nämä tohtoris-teokset.

Näitä on varmaan vaikea saada myydyksi.

Osa esseistä on mukana lopullisessa Teemu Mäen tohtorintutkinnossa. Kaikkia ei ole tutkinnossa, mutta silti tämä kirja on viimeinen osa Teemu Mäen tohtorintutkintoa. Tässä tuntuu olevan jonkinlainen ristiriita. Aivan kuin tämä kirja ei olisi juuri se minkä sen olettaa olevan. Mutta siis se kuitenkin on.

Todennäköisesti kuvataideakatemian tohtorilautakunta (?) keskusteli esseistä ja mietti mitkä näiden kymmenen joukosta voitaisiin laskea lopulliseksi tohtoritutkinnon kirjalliseksi osuudeksi.

Minulla ei ole aavistustakaan siitä onko sellaisia lautakuntia tai johtokuntia olemassa ja jos on miten ne siinä tapauksessa toimisivat.

Että tulee selväksi mitä tohtorintutkinto Suomen Kuvataideakatemiassa tarkoittaa, kannattaa lukea Näkyvän pimeyden esipuhe. Nimittäin tutkinnon yksi osa ovat myös taidenäyttelyt, koska kyse on taiteilijoista, jotka ovat päättäneet tulla taiteen maistereiksi ja sen jälkeen tohtoreiksi. On myös mahdollista, että kaikki kuvataideakatemiasta valmistuneet suoriutuvat maistereiksi.

Kaiken kaikkiaan kehitys on mielestäni outo. Mikä vika on taiteilijuudessa? Tai minkä vuoksi taiteilija ei voisi esimerkiksi ottaa ja valmistua maisteriksi ja tohtoriksi Kuvataideakatemian opintojen jälkeen vaikkapa Helsingin yliopistosta tai Abo Academi'sta jolloin voisi tehdä oikein tieteellistä tutkimusta?

En puhu nyt oikeutuksesta, sillä taideakatemialla on eittämätön oikeus valmistaa maistereita ja tohtoreita. Tutkinto vain on erilainen kuin yliopistoilla. Teemu Mäki on tohtori, m.o.t.

Olen vain sitä mieltä että Suomen kokoiseen maahan on kertynyt suhteettoman suuri määrä kaikenlaisia korkeakouluja, mm. ammatti- ja niistä ei enää ota kukaan selvää. Opetusministeriö on tänä syksynä 2005 valittanut sitä, että osa ammattikorkeakouluista on todennäköisesti lopetettava, koska toiminta on vähintään tehotonta. Kuvataideakatemiakin aikoinaan oli selkeästi ammattiin valmistava laitos, vaikka varmaan hienompi kuin hitsaajan opeilla ammattikorkeakouluun päässeen rakennusinsinöörin tutkinto.

Teemu Mäki itse ei pitänyt kiirettä valmistujaisilla, koska hänestä oli hauskempaa osallistua erilaisiin taideprojekteihin, pitää näyttelyitä ja yleensä toimia taiteilijana.

Mutta koska hän kerta kaikkiaan osaa myös kirjoittaa, niin jossain vaiheessa tämä esseekirja lähti vyörymään ja nyt järkäle on valmis.

Kaukana Helsingistä

ei tule nähdyksi kaikkia näitä teoksia. Maisterintutkintoaan varten Mäki piti yksityisnäyttelyn, teki videoteoksen Pyhä Tiskivesi ja siihen monologitekstin yhdessä Juha-Pekka Hotisen kanssa vuonna 1996.

Tohtoriopinnäytteen työ, Helsingin Taidehallin näyttely, on sitten ollut esillä supistetussa muodossa Raumalla, Jyväskylässä, Tallinnassa ja Gdanskissa, Puolassa. Taidenäyttelyiden pitäminen oli niin paljon iso urakka, että kirjallinen materiaali ei valmistunut samaan aikaan kuin näyttely.

Sen sijaan näyttelyiden oheen valmistui tekstifragmentteja, joiden nimeksi tuli Rikki #4. Sen syntytapa oli yksinkertaisesti se, että se koostuu teoksissa olleista tekstipaneeleista tai videoteoksissa lausutuista teksteistä.

Mäki tahtoi laajentaa tekstiosuutta ja siksi lopullisesta esseekirjasta paisui näin paksu. Kirja on myös niin leveä, että sitä ei edes mikään lautakunta lue yhden kokouksen aikana, vaikka kuinka yrittäisi.

Tämä esseekirja ei olisi näköisensä ja kokoisensa ellei Mäki olisi itse tahtonut kirjoittaa sitä, laajentaa taiteilijantyön pohdintaa entisestään. Kyse nimittäin ei ole pelkästään itsereflektiosta, jota sitäkin on mukana, vaan laajemmasta jopa yhteiskunnallisesta kontekstista, koska Mäelle luonteenomainen tapa on miettiä asioiden filosofisia ja poliittisia ulottuvuuksia, muun muassa.

Mutta tämä kaikki on siis vasta esipuhetta. Kaikki tämä ei suinkaan ole Mäen kirjan Näkyvä pimeys-esipuhetta, vaan myös omaani. Minun esipuheeni ei tarkoita tutkintoa, vaan tulkintoja, joita yritän tehdä lukemastani järkäleestä.

Kirjan nimi herättää kiinnostuksen, koska siinä jo on paradoksi. Paradoksit ovat hankalia käsitteitä, eivätkä kaikki sellaisia tahdo varsinkaan kirjojensa nimiin. Minulle tulee mieleen yksinkertaisesti sellainen asia ensimmäiseksi, että maapallosta on aina puolet näkyvissä, auringossa, ja puolet pimeässä, ellei ole kuutamo, jolloin pimeys on sinistä.

Aivan kuin tietynlaiselle paperille valmistettu mustavalkokuva. Sellaisen kuvan usein ajattelee olevan muistojensininen, vaikka ajan kulumisen valokuvassa näkeekin yleensä kuvan ruskettumisesta.

Nimen voi ajatella olevan psykologisestikin allegoria: ihmismielessä on valtava määrä pimeyttä, mutta vain pienen pieni osa siitä on näkyvillä. Metroon tulee mies, joka ottaa yhtäkkiä kirveen repustaan ja halkaisee sillä pahaa-aavistamattoman kanssamatkustajansa kallon.

Muuten puhetta mahtuu esseisiin valtava määrä. Aiheet sivuavat useasti toisiaan, joskus kirjassa on selvää toistoa, mutta kirjoittaja tahtoo käsitellä kerrankin mahdollisimman perusteellisesti taiteen tekemisen ehtoja. Tai vielä tarkemmin sanoen: millaista on olla taiteilija, tehdä taidetta, ja vielä lisäksi kuvata sitä sanallisesti.

Elämisen ehdot ovat meille kaikille suunnilleen samat, eli ankarat. Vain pieni eliitti voi nojautua rauhassa taaksepäin ja antaa ajan kulua. Heistäkin varmasti suuri osa TEKEE jotain, viihtyäkseen. Viihtyminen onkin tämän ajan suurin kulutusmuoto. Viihdeteollisuus siis.

Määrä ratkaisee, ei laatu. Aivan samoin kuin EU-maataloudessa, jota meidän kaikkien on syytä surra.

Omahyväinen vittupää

Teemu Mäen kotisivuilla on kuvia hänen tuotannostaan (www.teemumaki.com) , muutaman työn nimi on Pussyhead sitä tai tätä. Vaikka sen sanoisi Cunthead, se ei ole englantia, ellei tietynlaista itsetehtyä, se vain siis tarkoittaa vittupäätä ja on suomea.

Määritelmänomaisesti kyseisenlaatuinen henkilö on useimmiten mies, hän on ylimielinen, saattaa kiusata pienempiään, luulottelee itseään vaikka miksi. Hän on sellainen joksi Vilho Lampi kuvasi itsensä maalauksessaan Pitäjän keisari, jossa kaikkitietävä katsoo päin katsojaa vinosti.

Kun on kyse Teemu Mäen työstä, oletan että vittupää on itseironiaa. En usko että hän tosissaan olisi itsestään sitä mieltä, koska jos olisi, hän olisi ajat sitten sairastunut pahimmanlaatuiseen depressioon. Depressio nyt viimeksi tulee mieleen näistä kuvista, joiden määre pikemminkin olisi elämänjanoinen. Vitalistiksi hän itsensä määritteleekin jossain vaiheessa arvorelativistin, ateistin ja muutaman muun epiteetin kera.

Minulle tuli mieleen sanasta vittupää eräs kohtaus jonka todistajana olin kauan sitten. Mies oli renttu, vaimo piti huolen lapsista, ruuasta ja tuloista. Kesälomallakin vaimon piti käydä töissä läheisessä pikkukaupungissa voidakseen ostaa lapsille syksyksi vaatteita.

Eräänä viileänä aamuna vaimo ei saanut autonrämää käyntiin, minäkin sitä yrittelin mutta ei onnistunut. Niinpä vaimo juoksi sisälle hakemaan aviomiestä apuun. Mies tuli, horjahteli punasilmäisenä, silmäpussit roikkuen, kieli poskella. Karjahteli portaita alastullessaan edessään kipittävälle vaimolle:"Vedä vittu päähäs, saatanan akka!"

Vaimo tuijotti eteensä eikä sanonut sanaakaan. Käsitin että hän oli tottunut moisiin nimityksiin jo aamuvarhaisesta.

Vaimo pääsi lähtemään. Mies käännähti minuun päin ja kysäisi kiinnostuneena miltä minusta hänen esityksensä kuulosti. Aloitin saarnan jonka volyymi kohosi loppua kohden kunnes lapset heräsivät ja mies luikki takaisin nukkumaan.

Minä rupesin keittämään puuroa vittupään lapsille. En erityisesti sen vuoksi että olen nainen, vaan siksi että olen ihminen ja ihmisen lapset tarvitsevat ruokaa.

Ateisti tapaa uskonnon kaapuun kääriytyneen taiteen

Pitänee aloittaa aivan lopusta, vaikka toki musiikkia käsitellään muissakin esseissä.

Mäki matkusti 2004 Beniniin, Villa Karoon. Se on suomalaisten Afrikan-talo. Siellä hän löysi heti haluamansa suhteen omiin töihinsä: voodoon. Voodoo on uskonto, mutta se on jo henkitoreissaan pitkä kolonialistisen kauden ja orjakaupan jäljiltä.

Voodoota tapaa myös Karibialta ja Brasiliasta. Marcel Camus'n elokuvassa Musta Orfeus on muutama autenttinen otos, jossa Manalassa on transsiin vaipunut nainen, vanha ja ruma, hampaatonkin varmaan. Mutta nainen puhuu Eurydiken äänellä. Eli Manalassa on yhteys kuolleiden ja elävien välillä, ainakin voodoo-tapahtumissa.

"Sivilisaatioprosessi ei ole lineaarinen".  Erittäin hyvä huomio mutta ei erityisen tuore. Syklisen kehityksen puolesta on puhuttu jo kauan. Tästä ovat puhuneet muistamani mukaan ensiksi naistutkijat, ainakin parikymmentä vuotta sitten.

Voodoon taustalla on ikivanha rituaalinen yhteisyys taustalla. Se ei ole sukua kristinuskolle eikä siitä kumpuavalle tai sitä kuvaavalle taiteelle. Se on jotain muuta.

Selittääkseen transsimusiikkia, joka liittyy voodoo-rituaaleihin, Mäki löytää kaksi tapausta 1500-luvulta: Palestrina ja Carlo Gesualdo. Kirkollisen taiteen ja siis myös musiikin ihanteena piti olla harmonia ja sitä edustaa kenties puhtaimmillaan Palestrina. Mutta Gesualdo oli riivattu - hänestä kertovassa dokumentissa televisiossa läheisen talon rouva kurkisteli haastatellun miehen olkapään takaa ja huusi "Diavolo, Diavolo!", eli "Piru, Piru!" ja haastattelu on tehty aivan hiljattain. Gesualdo pitäytyi dissonanssissa. Gesualdo on lähempänä voodoon ideaa ikuisesta tasapainottomuudesta ja epävarmuudesta.

Harmoniaa on vaikea löytää länsimaiden historiastakaan, elämä on tavalliselle ihmiselle aina ollut epävarmaa. Ellei ole sota tulee musta surma. Musta surma tosin oli hieman tasa-arvoisempi tappaja kuin sota, siltä ei päässyt piiloon linnaan sotilaiden suojaan.

"Voodoo alttari on esinekollaasi. Dadaistit ja surrealistit toivat kollaasin taidehistoriaan." Kyllä, mutta kuten Mäkikin huomauttaa, ilmiöt eivät ole sukua toisilleen.  Mäki kertoo usein käyneensä katsomassa alttareita ja ihailleensa kaikenkarvaisen romun määrää. Afrikkalaiset loukkaantuisivat varmasti jos heidän Legba-möykkyjään, eräänlaisia veistoksia pahanilkisestä jumalasta, pidettäisiin taiteena.

Sen sijaan näyttäessään Villa Karon ympärillä pyöriville afrikkalaisille kuvia omista teoksistaan Mäki sanoi näiden kutsuneen taidetta voodoo-kuviksi. Ateisti Mäki loukkaantui määreestä, kunnes kuuli että lähinnä afrikkalaiset näkivät kuvissa taidetta jota ei voi myydä, joten se ei voi olla muuta kuin voodoo-taidetta.

Tällä perusteella puoli Suomea on täynnä voodoo-taiteilijoita. He kun ovat ansaitsemiensa tulojen perusteella suomalaisten pohjasakkaa, ansaitsevat vähemmän kuin mikään muu ammattiryhmä.

Voodoo-esiintyjät kuuluvat edelleen tiettyihin sukuihin. Tällaisia Mäki onnistui myös kuulemaan, esimerkkinä Adona Dramé, joka saa toimeentulohuolista vapaana vaalia taiteellista - ja siis uskonnollista -  perinnettä. Esiintymisessä on mukana valtava määrä muusikoita. Niissä ei ole sooloesiintyjiä, vaan kaikkien työ on yhtä tärkeää, yhtä uutta-luovaa.

Mäki vertailee eurooppalaisen sinfonisen musiikin ja afrikkalaisen musiikin perusilmeitä. Sinfoniassa yhteissoiton tarkkuus on tärkeintä, afrikkalaisessa taas eloisuus ja yllätyksellisyys.

Mutta jos lähtee klassisesta musiikista kohti modernia "sinfonista" musiikkia, siinä ruvetaan hyväksymään eri musiikinlajien yhdistäminen ja kulttuurin kuilujen ylittäminen. Myös yllätykset kuuluvat asiaan. Itselleni tulee mieleen suomalainen nykysäveltäjä Magnus Lindberg, joka käytti yhtenä instrumenttina jäänsärkijää. Jäänsärkijän massassa on tietynlainen ja -laajuinen klangi.

Lindberg ei taatusti voinut arvata etukäteen millainen teoksesta tulisi. Mutta totta on että teos ei ole yhteisöllinen samalla tavoin kuin voodoo-rituaalin musiikki on: Lindberg määräsi mitkä soundit päätyvät lopulliseen teokseen ja mitkä eivät.

Länsimainen musiikki on hierarkkista.

Lopputulema voodoosta on oletettu: se häviää hiljalleen. Muut asiat ottavat tämän uskonnollisen rituaalin paikan. Ehkä taide, ehkä työ, ehkä kristinusko, mutta muuten Beninin ihmisten tulevaisuuden määrittelevät maailmanpankki ja muut sellaiset globaalit toimijat.

Vielä nyt voodoo kuuluu osana hyvään elämään. Ei ole väliä sillä onko paikkakunnalla toimivaa infrastruktuuria, edes teitä, jos yhteisö näkee tarpeelliseksi suorittaa rituaalin, että ihmiset voisivat henkisesti paremmin.

Mutta kirjan mittaan ei minulle täysin valjennut, mistä johtuu Mäen kokemus musiikin ja kuvataiteen samankaltaisuudesta. Ehkä olen ymmärtänyt väärin. Ehkä ei ole kyse metaforista lainkaan, vaan siitä että musiikki ja visuaalinen taide, korvan ja silmän taide, ovat AINA olleet olemassa ja tärkeitä toisilleen, siis kanssa-olijoina.

Joka tapauksessa Beninin kokemuksensa jälkeen Mäki on entistä varmempi siitä, että taide on tarpeellinen sekä kokemuksellisesti että välillisenä metaforana elämän kulusta.

Juuri tätä ennen Mäki oli toiveikas sen suhteen, että voodoossa yhdistyy politiikka (esimerkkinä transsitanssimuusikko Fela Kuti), filosofia, kuvat, musiikki ja tanssi. Silloinhan kokonaistaideteos olisi jo luotu, eikä sitä tarvitsisi enää odotella?

Tässä on tyypillinen otos Teemu Mäen ajattelua, paradokseja toistensa perään, aivan päinvastaisia johtopäätöksiä. "Kun magia paljastuu valheeksi.", sanoo Mäki. Kävikö lopulta niin? Onko kokemuksella lopulta pitkälle kantavaa voimaa lainkaan?

Väkivallan ikuisuus

Väkivalta on pahuutta. Sen voi sanoa määritelmänä sen vuoksi että "Älä tapa!" on käsky liki kaikissa uskonnoissa.

Orjatyö on ollut kuitenkin esimerkiksi kristillisten plantaasinomistajien rikastumisen lähde. Siinä ohella ei syntynyt kahden ihmisryhmän, orjien ja herrojen, yhteistä hyvää ja yhteiskuntaa, vaan syntyi erillisyys, joka on edelleen olemassa esimerkiksi Amerikoissa. Syntyi uudenlainen yhteiselo, uudet jännitteet - ja uusi musiikki.

Mäki sanoo olevansa "perspektivistinen arvorelativisti", joka on hankala käsite. Sen mukaan pahuutta ei ole. Ehkä tässä ajatellaan vain yksinkertaisesti pragmaattisesti. Väkivaltaa ei ole voitu poistaa mistään ihmisyhteisöstä. Väkivaltaa on aina SUHTEESSA johonkin.

"Sivilisaatioprosessin tärkeimpiä osia on ollut pyrkimyksemme kanavoida tuhoavat impulssit työksi.", mikä määritelmä pitänee paikkansa. Kristillisen moraalin paha ja hyvä toimivat toisiaan ruokkivina vastakappaleina? Tässä siis esikapitalismia: työ pitää ihmismielen aisoissa.  Jos ajattelee länsimaisten yhteiskuntien perustuksia löytyy paljon eri asteita fundamentalismista tapakristillisyyteen.

Vahingoittamishalu ei tule tyhjästä, ei tietenkään, eiköhän se ole kulttuuriin ja sivilisaatioon sisäänrakennettu mekanismi. Sen johdonmukainen seuraus on se, että olemme murhaajia, josta puolestaan pitäisi seurata herääminen.

Pitäisikö siis ihmisen rakastaa itseään? Voiko hän? Miten moraalisesta omahyväisyydestä vapaudutaan?

Moralismin vastakohta on arvorelativistinen tai pragmaattinen halu keskustella moraalista. Murhaajat ovat samankaltaisia. Heidät on psykologisoitu näkyviksi.

"Mutta miksi vastustaisin tätä globaalia luokkayhteiskuntaa, jos itse olen edunsaajavähemmistön jäsen?" , kysyy Mäki. Itsepetos edustaa parasta viattomuutta ja relativistinen näkökanta sopii tähän oikein hyvin. Kulutuksesta tulee työtä sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti.

Tämän jälkeen Mäki rupeaa puhumaan kivasta väkivallasta ja niskakarvani nousevat pystyyn.

Ilmenee että kyse on lähinnä nuorten miesten harrastamista kamppailulajeista. Niihin liittyy helposti machouden imago - ja nuoruuden, joten on vain toivottava että ihmiset toipuvat siitä ajan mittaan. Kamppailulajit ovat atavistista toimintaa ja harmitonta, jos niiden energia jää nyrkkeilysalien sisälle.

Aina ei jää.

"Näkyvä pimeys on se, että olemassa olomme on objektiivisesti tarkoituksetonta". Tästä seuraa runsaasti selityksiä, joista yksi on se, että ihmisellä ei ole kiinteätä ydintä. Se ei tarkoita putoamista nihilistiseen loukkuun, jossa olemassaololta putoaa pohja.

Kysymys: onko kärsimyksen määrä jollain tavoin vakio? Vai minkä vuoksi esimerkiksi maapallon eri osia on verrattava? Ja onko olemassa absoluuttista, objektiivista, jopa tiedostamatonta kärsimystä?

En käsitä että väkivalta voisi millään tavalla olla nautinnon lähde. Miksi olisi? Ellei sitten sikäli, että kun ihminen ei enää saa arjesta itselleen kiksejä, niin pitää päteä vaikka rituaalisella tappamisella. Mutta en usko että esimerkiksi nyrkkeilyn ystävät ovat yleisesti Hannibal Lecterin kopioita.

Hyödyntavoittelu/kompensaatio? Hedelmällinen väkivalta tuntuu tässä tarkoittavan jotain joka lisää elämäntunnetta. Mutta mitä ihmettä se on? Transgressiivisuus on vain ontuva selitys, ilmiön laajennusyritys. Meittiä on moneen junaan?

Samalla tavoin en ymmärrä käsitettä vitalismi. Ehkä se on uusi nimitys vanhalle kunnon hedonismille?

Perusteellisia esseenjärkäleitä

Mäen kirjanjärkäle siis sisältää esseitä. Niitä ne ovat, mahtuvat railakkaasti esseen raameihin, töytäilevät rajoista ulos: on uskottava kirjan luettuaan, että joskus on ehkä mahdollista yhdistää tiedettä ja taidetta. Kuvataiteilija Teemu Mäki on ollut jo kauan, mutta kauan hän on etsinyt taiteelleen - ja taiteelle yleensä -  myös sanallista ilmaisua, määritelmää, suuntaa.

Hän ei käytä sanaa määritelmä tai paradigma, vaan pohdiskelu. Se antaa paremman kuvan hänen tavastaan ajatella. Mukana voi olla vapaata assosiaatiota ja hyvin tiukkaa poliittista ja filosofista argumentaatiota. Hän pitää ajatuksensa järjestyksessä, ei huoju eikä horju, vaan tottelee otsikkoa.

Kirjassa ei ole kuvitusta, mikä on selvä puute. Nimittäin tohtoriksi päästäkseen on pidettävä niin ja niin monta näyttelyä, kuvat ovat osa tutkintoa. Ei riitä että Mäellä on kotisivu, josta voi nähdä joitakin kuvia, koska ei läheskään kaikilla kiinnostuneilla ole tietokonetta käytössään saati kykyä käyttää sellaista. Mutta ongelmana on varmasti ollut sekä finanssipolitiikka että näyttelyteosten moninaisuus ja laajuus.

On myös mahdollista etsiä bibliografiasta vaikka omia kotijumalia vastaavia nimiä, taiteilijan taustoja, sellaisia kuin kuvataiteilijat Max Beckmann, Otto Dix, säveltäjä/muusikot Miles Davis, Luigi Nono, elokuvaohjaaja Sergei Eisenstein, kuvataiteilija Kasimir Malevits, filosofit Theodor Adorno, Martin Heidegger, elokuvaohjaajat Andrei Tarkovski, Robert Bresson, säveltäjä Johann Sebastian Bach, kuvataiteilijat Erik Enroth, Vincent van Gogh, Matias Grünewald. Viittausten löytäminen on kuitenkin käytännössä hankalaa, koska Mäki on lisännyt ne vain jokaisen esseen perään. Kirjassa olisi hyvin voinut olla kokonainen bibliografia lopussa, koska viittauksia on paljon.

Kotijumalat edustavat kirjan alaotsikon mukaan hyvin erilaisia taiteita ja tieteitä. Esseissä kuljetaan taiteista politiikkaan, politiikasta filosofiaan ja puhutaan kaikesta kaiken aikaa. Esseekirjan alaotsikko voisi olla Kokemisen politiikka, ellei R.D. Laing olisi kirjoittanut sillä nimellä 1960-luvun lopulla yhden hienoimmista uuden psykoanalyysin teoksista.

Tätä kirjoittaessani ilmestyi juuri Parnasson nro 6/2005 jossa runoilija ja kirjailijaliiton entinen puheenjohtaja Jarkko Laine kirjoittaa kolumnissaan nimeltä Bildung macht frei muun muassa: "Monet eivät pidä taiteen tohtoriksi valmistuvaa Teemu Mäkeä sivistyneenä, tohtorinanikin korkeintaan tri Mengelenä". Minua kiinnostaisi tietää keitä ovat nämä "monet" ja miten syvällisesti hän on perehtynyt Teemu Mäen opukseen nimeltä Näkyvä pimeys.

Minusta tässä esseekokoelmassa näkyvät niin sivistyneisyys kuin lukeneisuuskin.

Peruskokemus Teemu Mäen ajattelussa tuntuu olevan itsensä ja työnsä näkeminen kuolemaa vasten. Jo hänen varhaiset videonsa käsittelevät seksiä ja kuolemaa, jotka ovat hallitsevia teemoja kaikessa taiteessa, kaikkina aikoina. Ne eivät ole mitenkään Mäen oma keksintö, vaikka hän taatusti on tutkinut niitä pitemmälle kuin useimmat ovat edes uskaltaneet.

Suurin kaikista kai on rakkaus?