Sw.jpg (34612 bytes)

 

Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia


 

 

Maarit Verronen:

Karsintavaihe. Tammi  2008. 325 s.

 JUURI NYT "ME" OLEMME TURVASSA

 Marjatta Ripsaluoma

 Kuvittelin sanoja ilmiöistä, joita Maarit Verrosen uudessa kirjassa on. Kun on kyse kirjan nimestä Karsintavaihe, joka oikeastaan jo sanoo kaiken, niin sanoja on vaikka kuinka paljon. Mutta assosiaatioita syntyi heti ja paljon.

 Löytyi: roskisdyykkari, sotaveteraaniavunleikkaaja, isoäiti, pikkupomo, luiskaotsa (=poliisi tai vartija), sambaa tanssiva bimbo, kojootti, esteettömyyskyttä, diagnoosin missannut liikuntavammainen (jolle ei anneta diagnoosia että ei tarvitse hoitaa hoitotakuulla), jonka oli kuljettava suksisauvoilla, rapajuoppojen kaupunginosakuningas, grynderi, joka oli pudonnut kuoppaan eikä enää muistanut mitään.

 Jokaiseen sanaan on lisättävää vaikka kuinka. Ei tarvitse sortua kuvailuun eikä maalailuun, kunhan kertoo mitä todella tapahtuu.

 Pitkään kirjoittanut uskaltaa

Maarit Verronen on kulkenut juuri tätä kirjaa kohti, siitä ei ole epäilystäkään. Jo edellinen kirja viime vuodelta, Saari kaupungissa, jossa suhteellisen nuori nainen karaisi itseään suunnitelmallisesti, näytti jo selvää suuntaa.

 Nuori nainen, lähempänä kyllä jo 40 ikävuotta ja siis nuori, on jo tajunnut että vain fyysisesti ja psyykkisesti voimakkaimpien ihmisten on mahdollista selvitä hengissä. Muut kuolevat nopeammin.  Vaikka entropian laki tietysti kohtelee loppujen lopuksi kaikkea biomassaa samalla tavalla.

 Tämä alkaa olla todellista elämää tämän päivän Suomessa, ei dystopiaa. Edellä tuli luetelluksi ihmisiä, joita on olemassa karsintavaiheen, pudotuspelin, aikana vielä. Kirjassa kuvataan sitä, miten Suomi loppuu. Sillä ei ole maailmassa enää juuri mitään tekoa. Suomi koostuu ihmisistä tietyllä alueella, ei enempää. Sillä ei ole maapallon tai maapallon vahvimpien silmissä mitään merkitystä, ehkä ei ole koskaan ollutkaan.

 Suomalaisten mielissä on kyllä ollut jonkinlainen hybris: olemme erityislaatuinen kansa. Hybristä seuraa auttamatta nemesis: sellainen kansakunta katoaa itse kaivamaansa kuoppaan.

 Ainut tieteisaihe kirjassa on se, että ihmisten on pakko syödä pillereitä pienestä asti ja lapset prepataan vauvasta saakka sellaisiksi, että kelpaisivat ylempiin kasteihin. Sitten heihin istutetaan ominaisuuksien määräämä siru ihon alle.

 Kirja on jossain määrin toisinto Aldous Huxleyn Uudesta uljaasta maailmasta, ja Suomeen sovellettuna se saa julmia muotoja. Tässä kerrotaan jo tappamisestakin. Sinänsä ei mitään uutta.

 Nuoret oppivat koulimaan itseään niin, että katsovat tarkkaan, että väärän värisen kanssa eivät ole tekemisissä. Vihreä on vielä OK, samoin valkoinen, mutta oranssista ja punaisesta tulee elämän alasajo tai ainakin varoituksia.

 Pillerimaailma

Koodaajat, ja innovoijat asuvat omissa kaupungeissaan. Vaatimuksena on vain neljän tunnin yöuni. Porukka on nuorta ja ajetaan kuolemaan hyvin nopeasti pillereillä: niillä on pahoja sivuvaikutuksia.

 Geenimanipulaatio on olemassa hyvässä ja pahassa. On olemassa geenihoitoja perinnöllisiin sairauksiin (hyvä), jos niitä on varaa hoidattaa (paha). Oma saarekkeensa kaupungissa on keinoemojen kuplamainen hyvinvointi- ja monitorointimaailma.

 Suomesta on nopeasti tullut kehitysmaa. Sillä ei ole edes raaka-aineita kompensoimaan kehittymättömyyttä.

 Päähenkilölle elämä on taistelua askel askeleelta, mutta kun suureksi paisunut, kaavamaiseksi muodostettu vartiointijärjestelmä on ottanut vallan, ja nainen saa työtarjouksen "jota ei voi ohittaa", niin vaara on jo lähellä.

 Päähenkilö välttää pillerit, mutta sen sijaan rakastuu. Ehkä siis on vielä toivoa?

 Varoitus

Tässä kirjailija tekee kaikkensa varoittaakseen siitä, mitä on tulossa jos jatketaan entiseen malliin.  Ei oikeastaan tarvitse kuin silmät nähdä ja korvat kuulla niin tietää jo nyt, että Suomi ei ole hyvinvointimaa.

 Verronen varoittaa myös välinpitämättömyydestä, vaikka tavallaan se ei ole ihmisten omaa syytä, vaan johtuu indoktrinaatiosta, joko pillerien avulla tai voimakkaan suggestion vaikutuksesta.

 Tulevaisuuden maailmassa ei myöskään juuri enää näy kirjoja. Kämmentietokoneet ovat ottaneet niiden paikat ja jos niihin osuukin jonkun riippumattoman tahon uutisia, niillä ei ole juuri vaikutusta.

 Uudistusta, inhimillisyyttä ajavien ihmisten yhteenliittymät murskataan armotta.

 Jos nyt on suostutteluvaihe käynnissä näennäisdemokratioineen äänestyksineen päivineen, niin ei tarvitse kovin paljon rapsuttaa, kun jo näkee miten selvästi miten mikä tahansa ihmisyhteisö on jaettu kasteihin.

 Masentavahan tämä sanoma on. Mutta soisi että varsinkin alimpien kastien ihmiset vaihteeksi tarttuisivat kirjaan. Kastien olemassaoloa on käsittääkseni aika vaikea enää kieltää.

 

 

Maarit Verronen: Normaalia elämää. Tammi 2009, 153 s.

 

ARJEN KÄSITTÄMÄTTÖMYYTTÄ

 Marjatta Ripsaluoma

 Tämä lyhytproosakirja oli hankala, koska Maarit Verrosen syksyinen Karsintavaihe oli laaja yhteiskunnallinen romaani. Mutta toisaalta en yhtään ihmettele, että kirjoittaja nyt tarttui pieniin julmiin tarinoihin. Mutta vaikea oli vaihtaa suurista linjoista pieniin.

 Henkilögalleria on laaja, koska tarinoita on peräti 18 ja sivuja ainoastaan 153. Se tarkoittaa tiiviitä kertomuksia.

 Siellä tapahtuu missä ihmisiä kohtaa ja usein sattumalta. Joskus on kyse perheen sisäisestä tilanteesta, joskus aivan tavallisesta elämästä, kuten Noonan ja Jannen mökkireissusta. Ei ole kovin kummallista, että tapaavat kulkurin, joka elää mökkeihin jääneistä näkkileipäpaketeista talven ajan.

 Sen sijaan olen aika varma siitä, että suurin osa ihmisistä ei nytkään tiedä, miten asunnottomille, työttömille ja rahattomille voi oikeasti käydä.

 Ennakkoluuloja ja erehdyksiä

Tarinoissa on kaikkitietävä kertoja, joka raportoi näkemänsä. Ehkä näkökulma on hieman enemmän naisten kuin miesten, mutta lajityypillisesti tuntuvat käyttäytyvän kaikki.

 Nämä ovat novelleja sikäli, että niissä on alku, käännekohta ja loppu. Usein varsinkin aivan lyhyessä novellissa käänne on ehkä virkkeen mittainen.

 Ihmiset eivät kuitenkaan jää puunukeiksi, vaan heillä on ajatuksia toisistaan ja usein ne kääntyvät teoiksi:

 "Marita näytti nyt hyväntahtoiselta lehmältä. Hän todella muistutti lehmää enemmän kuin kukaan, jonka Assi oli nähnyt. Lehmännäköisyydessä ei ollut mitään pahaa. Paitsi että Helvin tyttärenpoika ja pari muuta kiireistä perheenjäsentä selvästi suhtautuivat Maritaan alentuvasti ja töykeästi, ja syynä oli tämän ulkonäkö."

 Tässä on parissa lauseessa selvitetty kokonaisen ihmisjoukon suhteet toisiinsa. Katalysaattorina on lehmännäköinen nainen. Karkin kähveltäminen nielemiskyvyttömältä vanhukselta hoitolaitoksessa saa aikaan tapahtumaketjun. Sillä ei ole maailmaajärisyttäviä seurauksia, mutta Verronen osoittaa siinä ihmispolon epäjohdonmukaisuuden, ärtyisyyden, välinpitämättömyyden, huolimattomuuden ja muun epäkuntoisuuden, jollaisista työpaikoilla saattaa alkaa sitten vakavampikin skisma.

 Lehmännäköisyys aiheuttaa nuivaa suhtautumista lehmän ulkonäön todennäköisesti suvulta perineeseen naiseen. Takaa voi aavistaa esimerkiksi syitä siihen, miksi lehtitietojen mukaan naiset ovat tyytymättömiä ulkonäköönsä.

 Kyse ei ehkä olekaan saavutuksista avioliittomarkkinoilla vaan työelämässä. Tai kuten Maritan pään sisällä lukee: "Selvä, jos haluatte ottaa perheenjäsenenne pois tämännäköisen ihmisen hoivasta, niin olkaa hyvä vaan; tänne on pitkä jono.".

 Tässäkin pikkutarinassa tulee siis käsitellyksi vähän isompi aihe: vanhustenhoidon nykytila.

 Ei välityö

Jostain syystä Verronen ei tullut otetuksi mukaan edes isojen kirjapalkintojen ehdokkaaksi viime syksyn kirjallaan. En tiedä mitkä kriteerit ovat. Toisaalta viime vuonna ilmestyi mielestäni harvinaisen paljon todella korkeatasoista suomalaista proosaa, jonka totisesti toivoisi tulevan käännetyksi useammillekin kielille.

 Jos ajatellaan kirjailijan tuotteliaisuutta, niin Verronen on Suomen kärkeä. Hänen skaalansa on myös laaja. Hän on kirjoittanut tieteiskirjallisuutti (sci-fi) ja fantasiaa, Karsintavaihe esimerkiksi edustaa suhteellisen suosittua dystopiaa, joka tarkoittaa unelmointikirjallisuuden vastakohtaa: pahimpia mahdollisia tulevaisuuksia.

 Jos on lukenut syksyn romaanin, niin tämä kirja voi tuntua aluksi arkipäiväiseltä ja lukija saattaa esittää sinänsä tarpeellisen kysymyksen, että miksi tämä on julkaistu.

 Tämä ei missään nimessä ole kumminkaan välityö, vaan jo kirjailijanlaatunsa luoneen kirjailijan teräviä huomioita ihmisten välisistä suhteista. Ne suhteet ovat jokaiselle meille elintärkeitä: ihmiset eivät tule toimeen ilman toisiaan ja usein suhteiden tiellä on vakavia esteitä.

 Verrosen kerronnassa näyttäytyy kuitenkin nyt myös humoristin ote. Ei lukija välttämättä kieriskele lattialla naurusta, vaan hymähtää ja toteaa itsekseen että juuri noin hölmöjähän me olemme.

 Kirja opettaa, vaikka hieman salakavalasti.