Sw.jpg (34612 bytes)

 

Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia


 

Linnut 

Johanna Sinisalo:

Linnunaivot. Teos 2008, 331 s.

 DINOSAURUSTEN SUKUA

 Marjatta Ripsaluoma

 Johanna Sinisalon uuden romaanin Linnunaivot  sisäkansissa on vaellusreitti Tasmanian Cockle Creekistä kohti Scotts Peakia.  Vaelletaan myös Uudessa Seelannissa. Käydään Australiassa. Tarkoitus olisi sitten mennä vastaaville lenkeille Yhdysvaltain länsirannikolle. Tarina tapahtuu vaelluksen aikana, mutta samalla tapahtuu Suomessa jotain.

 Suomessa toisen vaeltajan, Heidin, veli miettii muun muassa miten saa parhaiten syttymään tulipaloja. Veli ja sisko eivät tule erityisen hyvin toimeen.

 Suomen maailma on kova ja sen kestämiseen tarvitaan fyysisesti ja psyykkisesti raskaita vaelluksia. Heidi on ensimmäistä kertaa patikoimassa eikä tunne vaelluksen ankaria lakeja yhtä hyvin kuin kiipeilijäkunnossa oleva Jyrki.

 Palo voi olla eukalyptysten paloa tai rakkauden paloa tai vandaalien typeryyttä. Kaikki kolme voivat olla tuhoisia.

 Linnut

Tässä on tämän syksyn kolmas vai joko neljäs kuvaus nykyajasta, jossa on kaikki totaalisen tuhon elementit jo läsnä. Näitä on ollut tulollaan, koska tiedekirjat eivät yksioikoisesti ilmoita että niin tai näin tulee tapahtumaan. Tulevaisuutta ei voi ennustaa. Fiktiossa voi sanoa lujempaa.

 Englanniksi kutsutaan tyhmiä ihmisiä nimeltä Birdbrain, josta romaanin nimi on käännös. Suomeksi sillä ei ole samaa merkitystä. Ehkä ihmisten typeryyden voi ottaa ilman muuta jo annettuna.

 Yksi päähenkilöistä on lintulaji nimeltä kea. Kotona olevan lintukirjan mukaan se ei elä Tasmaniassa vaan Uudessa Seelannissa. Samaa sanovat nettiartikkelit. Niinpä on katsottava takaisin kirjan otsikoita, ja sitten huomaan että Tasmania, Australia, Uusi Seelanti ja Suomi ovat kirjassa limittäin eivätkä edes aikajärjestyksessä.

 Joka tapauksessa on kyse eräästä maailman älykkäimmistä linnuista. Ihminen on helisemässä sen kanssa, tosin omaa syytään. Hän tuli ja tappoi linnun proteiinilähteen, suuren moa-linnut, ja toi sen sijaan lampaat, joista keat äkkäsivät uuden proteiinilähteen itselleen. Tämä tarina Uudesta Seelannista kirjassa onkin.

 Kirja ei ole suoraan etenevä tasainen romaani, niin kuin sisäkannen reittikuvasta luulisi.

 Dystopia?

En tiedä onko tämä dystopiaa tai edes tieteiskirjallisuutta. Minusta tämä on nykyaikaa. Kirja on välähdyksiä matkoilta, ja välähdyksiä Suomesta, jonka olemassaolo on aika outo asia katsottuna sieltä down under.

 En myöskään tiedä onko dystopiaa sekään, että luonto alkaa vähitellen potkaista takaisin. Gaia-teoria voi olla totta: kaikki biosfäärissä vaikuttaa kaikkeen. Maan on ehdottomasti poltettava ihminen pois häiritsemästä luonnon kulkua ja rauhaa, niin kuin joku kirjan henkilöistä sanoo.

 Mutta ovatko muka eläimet yhtään sen rauhanomaisempia? Kehittyykö evoluutio siististi ja nätisti niin, että joku laji kysyy kohteliaasti saako asettua asumaan tänne? Kysyykö muurahaiskarhu oikeasti termiittikeolta, saako se syödä sen?

 Tässä on yritys nähdä ihminen pienenä osasena maapalloa. Kea-papukaijat ovat jonkun tutkimuksen mukaan ehkä noin 5-vuotiaan ihmisen älykkyystasolla. Lintu ei yksinään suista lampaankasvattajia sukupuuttoon, mutta on hyvä lisä muun lisäksi.