Linna

 

Kirjoituksia Väinö Linnasta. Toim. Antti Arnkil ja Olli Sinivaara. Teos 2006, 511 s.

HAJOAVA LINNA

Marjatta Ripsaluoma

Sen jälkeen kun Jyrki Nummi vuonna 1993 kirjoitti väitöskirjan nimeltä Jalon kansan parhaat voimat Väinö Linnan romaaneista Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla, tuntuu kuin ihmiset jäivät odottamaan kärsimättömästi, milloin saa kirjoittaa omat tulkintansa pystistä kansakunnan kaapin päällä. Ensipainoksista on jo aikaa.

Tämän kirjan monet tekstit ottavat selkänojaa myös ennen julkaistuista arvioista Linnan tuotannosta. Linnaa on esitelty jyrkänkin poikkeuksellisista asemista, esimerkiksi poliittisista tai esteettisistä kautta vuosikymmenten.

Nyt kirjan luettuani huomaan, että sen kummemmin yhdestä näkökulmasta ei tämäkään kirja Linnan tuotantoa tarkastele. Kirjo on jos mahdollista vielä laajempi kuin alkuaikojen kirjasodissa.

Esimerkiksi historiallisuutta, esteettisyyttä ja realistisuutta arvioidaan monessa tekstissä. Kirjoittajina mukana on muun muassa sosiologeja, filologeja ja filosofeja, mutta myös muutama tavallinen senttari.

Se että kirjoittajilla on näin paljon sanottavaa Linnasta mielestäni osoittaa, että hänen kirjansa ovat kestäneet aikaa. Voi olla että painotukset ovat sukupolvensa, enimmäkseen nuoremman, näköisiä, heterogeenisiä, mutta kirjasotaa näistä tuskin syntyy.

Kirjoittajien ikää ei yleensä mainita, mutta muista yhteyksistä monet heistä ovat tuttuja. Toimittajista Olli Sinivaara on runoilija, suomentaja ja esseisti, 26 v., Antti Arnkil on Nuori Voima -lehden päätoimittaja, 30-vuotias. Vanhempiakin on kirjoittajissa, esimerkiksi Outi Nyytäjä, mutta onneksi mielen ikä ei ole sama kuin fyysinen ikä.

Ehkä tilanne sodanjälkeisessä Suomessa oli polarisoituneempi poliittisesti kuin mitä se on nyt. Tänä päivänä polarisaatiota ei päällepäin näy, mutta kansan sivistys- ja elintaso alkavat olla jyrkemmin kahtiajakautuneita kuin Linnan elinaikana.

Joku kirjoittikin, että Linna olisi ehdottomasti tuominnut Suomessa nyt harjoitettavan sosiaalipolitiikan.

Miehet sodassa

Linnan Tuntematon sotilas kuin myös Täällä Pohjantähden alla käsittelee sotia.

Niinpä sotien merkitystä käsitellään monissa teksteissä. Kieleen kiinnittävät monet huomiota, Nyytäjä esittää että kieli sanoo kaiken vailla tunteilua. Tapani Kilpeläinen käsittelee Tuntemattoman englanninnosta, joka ilmeisesti on väännetty keskivertosotaromaaniksi ilman sodanvastaisuuden häivääkään. Miehet tekivät sen mikä miesten piti tehdä, siinä kaikki. Se ei ole sama kirja.

Tuntemattoman Kariluotoa Arnkil pitää kirjan ristiriitaisimpana. Hän suorastaan suree, ettei Kariluoto löydä omaansa. Tämä on omituinen kysymys. Se viittaa siihen, että kirjoittaja ei ole tutustunut 30-40-lukujen ilmapiiriin, siis tässä tapauksessa sen sivistyneistöön! Sen huojuvampaa sivistyneistöä saa maailmasta hakea.

Ennen viime sotia ja juuri niiden jälkeen oli itsenäisyys aika tavalla kollektiivinen arvo. Kariluodon ansarielämä vain törmäsi sodan rumuuteen.

Miehet purnasivat sodassa ja lujalla äänellä, mutta he myös ajattelivat, että saavat palkkansa sitten myöhemmin. Tommi Ushanov nojautuu brittiajattelija Willian Beveridgeen: sotilaiden on saatava hyötyä panoksestaan fasismin kukistumisesta ja vastaus oli hyvinvointivaltio.

Aivan kirjan lopussa on riikinruotsalaisen Lars Gustafssonin artikkeli Keskustelu Tampereella, jonka suomensi Tommi Ushanov. Gustafsson kuvaa Linnan tapaamista vuonna 1962.

Linna vie vieraan vuoden 1918 sodan ruotsalaisen prikaatin muistokivelle Kalevankankaalla. Sitten ruotsalaisen hämmennykseen Linna tyynnyttelee, että ruotsalaiset luulivat taistelevansa suomalaisten puolesta venäläisiä vastaan.

Gustafsson ehkä oletti, että saattaisi tulla syytös uuskolonialismista. Juuri tässä käännöksessä on vaihteeksi virhe, joka pistää vihaksi ja jota näkee käytettävän kaikkialla. Ushanov on suomentanut österbottniska sanalla pohjanmaalaiset. Ei ole olemassa autonomista Pohjanmaata (vaikka täällä asuville sellainen on silloin tällöin tullut mieleen) Ahvenanmaan tapaan, sen vuoksi on sanottava pohjalaiset.

Teleologiaa ja modernin ongelmat

Itse keskustelussa ensimmäinen kysymys koskee vaihtoehdottomuutta ja vapaata tahtoa, joka on Linnan mielestä ratkaisematon ongelma. Linnahan oli itseoppinut ja tutkinut filosofiaa laajalti. Hänelläkin piti olla jotakin mihin tiiliskiviromaaneissaan nojautua.

Olli Sinivaara käsittelee tragedian määritelmää pitkässä esseessään ja teleologian käsite tuodaan Pohjantähden yhteyteen. No miksi? Kyse on historiankäsityksestä, eli onko olemassa historiallista päämäärää.

Pohjantähdessä on päämäärän suhteen jatkuva ambivalenssi. Pentinkulman vuosikymmenten historiassa päämäärä riippuu totta kai yhteiskuntaluokasta. Oikeaksi nähtyyn päämäärään pyrkiminen tuottaa yhteisön jossakin osassa aina kärsimystä. Siitä siis tragedia.

Teleologian käsitettä kehittivät Hegel ja Marx lähinnä. Tuotantovoimat ovat liikuttajina Marxilla, Hegelillä taas Henki. Tänä vuonna kun juhlitaan Snellmania, niin kannattaa muistaa, että hänen vaikutteensa tulivat lähinnä Hegeliltä.

Snellmania pidetään yhtenä kansakunnan luojista muiden fennomaanien ohella. Pauli Pylkkö kehittelee kolmen suomalaisäijän keskustelua ruotsalaisessa baarissa, siirtotyöläisiä kun ovat kaikki, tosin korkeasti oppineita, mutta ei siirtolaisilta juuri oppiarvoja kyselläkään.

Hänen mielestään Suomi on 1800-luvun ruotsalaisen yläluokan idea ja sitä myöten Linna fennomaanisen koulun mallioppilas. Tässä on kärjistys jota sopii miettiä. Kuinka moni fennomaani osasi suomea?

Pylkkö menee vielä pitemmälle: Että siis eurooppalaista kulttuuria ei voi tuottaa ei-eurooppalaisella kielellä. Ihminenhän elää kielessä. Suomalaisuuden olemassaolo on enemmän kuin kyseenalainen. Indoeurooppalaiseen malliin pakotetut ihmiset kärsivät siis myös mentaalikolonialismista.

Pylkön kirjoittaman Ukon murinasta tulevat mieleen sekä Linkola että Väinämöinen.

Naisista ja luonnottomuudesta

Linnan romaanituotanto kattaa ajan n. 1890-luvulta viime sodan jälkeiseen aikaan, esseissä pitkälle Toisen tasavallan kehitysoptimismiin. Linnaa luetaan kuin historiaa, mitä se ei tietenkään ole. Mutta sodan jälkeen jos ei olisi kirjoittanut Linna niin joku muu olisi: sisällissodan ja lapualaisliikkeen traumat olivat käymättä läpi.

Niinpä Johanna Oksala päätyy kysymään: Pitääkö Linna polttaa? Tämähän on sekä kansallissosialistista että sosialistista puhetta, koska ensin poltetaan kirjat, sen jälkeen ihmiset, tosin jälkimmäisessä tapauksessa ihmisten polttamista ei juuri harjoitettu, teloituksia kyllä.

Oksala kysyy ensin, pystyykö nykyihminen samastumaan Linnan henkilöihin. Linna kun on valistuksen projektin jatkaja. Olen pohtinut useasti valistuksen filosofiaa ja mielestäni valistusaikaa ei ikinä tullut.

Sitten: Vaikuttaa ilmeiseltä, että ainakin Linnalle itselleen samastuminen yli sukupuolieron on ollut kaikkein vaikeinta, jopa mahdotonta.  Kenen lukijan on vaikea samastua Linnan naisiin? Onko varmaa että Linnalla oli vaikeuksia naisten kanssa?

En pääse siitä käsityksestä, että Oksala haukkuu väärää puuta. Sukupuoliroolit ovat muuttuneet oleellisesti sodan jälkeen ja ovat todennäköisesti olleet hyvin Linnan kuvaaman näköiset romaanien kuvaamana aikana.

Inkeri Koskinen puolestaan käsittelee kahden naisen, Tuovin (Päämäärä) ja Ellenin (Täällä Pohjantähden alla) luonnottomuutta, eli pyrkimystä päästä pois luontonsa määräämän olemisen alta johonkin ideaalitilaan.

Tuovi yrittää luoda itsestään kuvaa itsenäisenä naisena, vaikka hän on tehdastyöläinen ja siksi köyhä ja kaikenlisäksi ruma. Avioliitto ja todellinen itsenäisyys ovat kumpikin haaveita. Ellen taas on vaihtanut kieltä ja yrittää fennomaniallaan tuoda uutta sisältöä kansakunnan käsitteeseen, mutta yltyy hysteeriseksi. Ulkonevat silmät tulevat yhä näkyvämmiksi ja kyseessä on mitä ilmeisimmin kilpirauhasen liikatuotanto, joka hoitamattomana johtaa kuolemaan.

Kysymys asettuu tähän: ovatko nämä naiset hirviöitä? Ovatko he hulluja?

Kaiken yllä häilyy kuitenkin yhteiskunnallisen olemisen väistämättömyys. Linna tuo nämä tyypit esiin, Ellenin rooli Pohjantähdessä on paikoin jopa ratkaiseva, vaikkakin Linna tuntuu olevan ymmällään hysterian edessä.

Kummankin tapauksen voi psykoanalysoidakin.

Johtamistaidon opit

Juuri äskettäin elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA) esitti että kansan vastattavaksi ei saa asettaa kysymyksiä, kuten kuulumista NATOon, koska kansa ei tiedä mihin kysymykseen on vastaamassa.

Tähän voisi vastata, että kansanäänestyksen kysymyksen on oltava yksiselitteinen. Kannanotosta paistaa kauas myös muinainen patruunahenki, joka nykyisellään on se ainut ja oikea kansakunnan johtamistapa. Vaihtoehtoja ei ole eikä anneta.

"Mikä tänään tekeytyy Koskela-johtamiseksi, on pitkälti Karjula-johtamista" , kuten Mollbergin Tuntemattoman ohjauksesta ja painotuksista toteaa Mika Pöyhönen.

Koskelaa kuulemma todella käytetään johtamistaidon kursseilla esimerkkinä hyvästä johtamistavasta. Mollbergin Tuntemattomassa Karjula puolestaan teloittaa Viirilän, joka karkaa pahasta paikasta.

Kirjassa on erinomainen essee maanomistusoloista (Mikko Jakonen) ja kansallisesta suorituskyvystä (Pauli Kettunen), joten Linnan näkökulma yhteiskunnan muutoksiin tulee käsitellyksi.

Kun noinkin monta (16) ihmistä äityy kirjoittamaan pitkään ja hartaasti Väinö Linnasta, sen täytyy merkitä sitä, että kirjailija on moniulotteinen ja hänen tuotannostaan riittää varmasti ihmeteltävää myös tuleville sukupolville.