LAUANTAIN LUMO, EDISTYKSEN MITTARI?

Länsimaiden perikato vai peruuttaminen kuilun partaalta?

Marjatta Ripsaluoma

Motto:

Juha Siltalan kirja Työelämän huonontumisen lyhyt historia ei ole mielipidekirja. Se nimittäin on aivan liian perusteellisesti perusteltu ollakseen sitä. Sen sijaan kirjassa on asenne.

Siinä kyseenalaistetaan nykypäivän vaihtoehdoton politiikka, joka huonontaa ihmisten enemmistön elämänolosuhteita ja parantaa häviävän pienen eliitin elämää. Globaalisti kuva on huomattavasti paljon hurjempi kuin Siltalan kuvaus, joka keskittyy lähinnä länsimaiden teollistuneisiin yhteiskuntiin.

Minä en yleensä lue kritiikkejä enkä ennakkotietoja kirjoista, joista aion kirjoittaa. Siltalaa minun oli kuitenkin mahdotonta välttää. Olen istunut hänen luennoillaan, olen kuullut hänen puhuvan televisiossa ja radiossa.

Syy siihen, mikä sai minut lukemaan - lähilukemaan - oli se, että Helsingin Sanomien pääkirjoitus heti kirjan ilmestyttyä ampui sen alas liian pessimistisenä opuksena. Sitä väitettiin mielipidekirjaksi. Siltala vastasi pääkirjoitukseen ja osoitti että jokainen argumentti on perusteltu.

Siltalan käyttämistä lähdekirjailijoista minulle ovat tuttuja ainakin Hannah Arendt, Sigmund Freud, Herbert Marcuse, Emmanuel Todd, Karl Marx ja Bertolt Brecht, jota viimemainittua ei varmaan saisi laskea mukaan, koska hän on kirjoittanut lähinnä vain fiktiota.

Olen lukenut kirjaa nyt 1½ kuukautta. Muistiinpanovihko on täyttynyt huuto-ja kysymysmerkeistä.

Näistä haluan siis puhua.

Suomessa ja paljolti muuallakin teollistuneessa I maailmassa 2. maailmansodan jälkeinen aika toi mukanaan talousbuumin: kehitys kehittyi kohisten, Suomi tuli luoneeksi sotakorvauksia maksaessaan paljon uutta teollisuutta, Korean sota toi lisää rahaa länteen.

Kaikki oli hyvin. Vai oliko?

Keskiluokka laajeni nopeasti: "Amerikassa meitä kiinnostaa huomisen Suomi". Oman kokemukseni mukaan elintaso on siellä 20 vuotta meitä edellä. Tai ainakin oli 60-luvun lopulla. Se elintaso oli täysin käsittämätön. Sitä myöten köyhät saivat rippeet rikkaiden pöydiltä. Rippeet saattoivat olla jopa keskiluokkaistuneen työväestön pöydiltä.

Köyhyys saattoi olla itsehankittua: tuli synnytyksi vääränväriseen perheeseen!

Entä Suomessa? Suomessa alkoi 1960-70 -luvuilla Suuri Muutto, jolloin maaseutu ensimmäisen kerran tyhjeni ihmisistä etelään ja Ruotsiin. Nyt se ei juuri enää voi tyhjentyä minnekään, koska työttömyyttä on kaikkialla. Outoa on että se silti tyhjenee. Mihin ihmiset Pohjois- ja Itä-Suomesta lähtevät?

Suomen ennen niin kukoistava maaseutu oli pakettipeltoineen surullinen näky. Nyt peltojen paikalla kasvaa monin paikoin jo tiheä metsä. Isoisänisäni raivasi suosta peltoa kahdeksan hehtaaria. Nyt se toimii golf-kenttänä. Siitä näystä olen raivoissani.

Minullakin saattaa olla asenne.

Siltalan mielestä ennen 90-luvun lamaa "talouden päätuotteena pidettiin enemmistön turvallisuutta", eli oli poliittisesti tarkoituksenmukaista pitää yllä täystyöllisyyttä vaikka se sitten vaatikin "laiskaa" pääomaa.

Lakkoherkkyys oli suurta työpaikoissa. Koska vallitsi täystyöllisyys, työnantajat saattoivat mukautua ansiotulon nousuun, eli mieluummin sovittiin palkankorotuksista kuin annettiin lakkojen jatkua.

Suomeen syntyi työsopimusten kolmikantamalli joka vasta 90-luvun laman jälkeen on ollut vaikeuksissa. Valtio oli ennen ottanut taatakseen häiriöttömän budjetoinnin: lapsilisät, äitiyslomat, eläkkeet, kaikki nousivat. Nyt verotulot pienenevät. Kaikkien elintason nousuun ei ole enää varaa.

Yleislakolla vuonna 1956 oli ennen kaikkea poliittinen merkitys, mutta myös taloudellinen vallankumous haluttiin välttää. Silti Siltala tilastoissa osoittaa, että todellinen reaalitulo kasvoi ja kansa saattoi ruveta kuluttamaan. Autot, jääkaapit ja lomat Kanariansaarilla rauhoittivat.

Samoihin kolmikantaneuvotteluihin kuului myös maataloustuki, jonka ansiosta maaseutu kuitenkin pysyi asuttuna.

Nimitystä "omistettu työpaikka" Siltala perustelee sillä, että ihmisiä ei herkästi irtisanottu. Hän perustelee nimitystä myös sillä, että se on ikäänkuin pienviljelijän, talonpoikaiston, maailmankatsomuksen mukainen: pysyvyyttä tarvittiin, että työn tuottavuus kasvaisi. Savupiipputeollisuuden patruunat ymmärsivät tämän.

Siltalan taloudellishistoriallista osuutta varten on kyllä hyvä vilkaista aina välillä mitä Marx on sanonut. Sodanjälkeisen ajan kuvauksessa näkyy selvästi kapitalistisen maailman valtava tuotannon ja vaurauden kasvu. Sitä pidettiin paljolti yllä devalvaatioilla, joka takasi pääomalle tuoton ilman suurempia yhteiskunnallisia kärsimyksiä.

Vaaleilla valitaan eduskunta, samoin kunnanvaltuustot. Niillä ei kuitenkaan ole valtaa siihen missä todelliset päätökset tehdään, kuten pörsseissä. Se joka kontrolloi vaihtotasetta, kontrolloin myös poliittista valtaa.

Työolosuhteiden huononnus vie feodaaliseen tilanteeseen: harvat omistavat kaiken. Omistajilla on valta myös työpaikkojen sisällä.

Modernissa taloudessa tuotanto on vaihdon eikä itseisarvon väline. Tässä kohdassa voisi itsekunkin olla syytä lukea Kari Hotakaisen romaani Juoksuhaudantie: rintamamiestalo oli se omaisuus ja kiitos jälkipolvilta!

Muuta omaisuutta ei tavallisella ihmisellä juuri ole.

Asuminen on nimittäin modernia syytinkiläisyyttä ja varsinkin vanhusten asema omassa talossa voi olla uhanalainen. Talonpoikainen varovaisuus on perusteltua. Ekonomistien visiot taas perustuvat saalistusvietille, heidänlaisensa myyvät imagoja kodinvaihtajille, joka saattaa sekä menettää kaikki säästönsä että jäädä ilman säällistä asuntoa.

Tarinat kahden asunnon loukuista olivat 90-luvun laman aikaan tavallisia.

Kirjan kymmenet haastattelut ovat ei-neutraaleja, eli haastattelija puhuu ihmisten kanssa myötätuntoisesti ja saa sillä tavoin ihmiset puhumaan avoimesti. Tässä on se asenne, josta alussa oli puhe.

Työn hoitaminen hyvin motivoi rahaa enemmän. Tässä on siis työnteon etiikan ydin. Se on edelleen olemassa, mutta sen olemassaoloa vaikeutetaan ja työntekemisen motiiviksi suositellaan ennemminkin rahaa. Vapaita halutaan vaihtaa rahaan, jolloin työntekijä joutuu itse maksamaan lomansa. Näitä neuvotteluja käydään esimerkiksi juuri nyt, syksyllä 2004, suvereenissa valtiossa nimeltä Suomi.

Tässä lyhyesti eräitä keskeisiä asioita, jotka on dokumentoitu erittäin kattavasti kirjallisuusviittein ja haastatteluin:

- työn määrä vs. säällinen elämä= työn vaihtosuhde

- reviiripyrkimys: talonpoikaisen mentaliteetin jäänne?

- työntekijän asema: hyväksikäytetty vai voimanlisä?

- reviiri on ansaittava

- naisilla on selvästi omia ongelmia (nk. matalapalkka-alat)

- Helsingissä ravintolatyöntekijä määräsi oman hintansa vielä 1980-luvulla

- vertaisuuden tavoittelija ja subjektius = suomalainen työeetos

- SAK:n roolia työntekijän oikeuksien nostajana ei voi ohittaa

- yrittäjyys: pienviljelijöiden kukistuminen= organisaation sisällä uusia

reviirihaasteita?

Kun ihmiset joutuivat muuttamaan maalta kaupunkiin työn perässä, mukana seurasivat maailmankatsomukselliset eväät. Niistä ehkä tärkein Suomessa on protestanttinen työetiikka.

Sen palkaksi, siis hyvin tehdystä työstä, työntekijä halusi paitsi elannon myös oman reviirin, alueen, jossa hän oli osaaja ja jonka hän hallitsi.

Siltalan esittelemät tilastot ovat mielenkiintoisia: 1960-75 palkkatyöntekijöiden määrä kaksinkertaistui ( eli keskiluokka kasvoi), teollisuustyöväestön määrä pysähtyi ja maanviljelijöiden määrä putosi 25%-10%. Vauhti oli kova! Palkkatyön osuus oli 1950-luvun lopulla yli 50%, v. 1984 jo 84%. Maailma oli muuttumassa täysin.

Jo 80-luvulla kulutusyhteiskunta oli huipussaan. Siitä oli vaikeampi päästä enää eteenpäin. Tuskin kukaan salaisissa kabineteissa päätti, että nyt on suoritettava omaisuuden ja rahan uudelleenjako. Länsimainen teollistunut maailma jäi vain ajelehtimaan.

Saalistajille sellainen tilanne on aivan liian hyvä menetettäväksi. Kun kansantaloudesta katoaa jatkuvasti rahaa osinkoihin ja optioihin, ne ovat pois palveluista joita tarvittaisiin entistä kipeämmin esimerkiksi työttömyyskorvausten maksamiseen.

Kulutusyhteiskunnan kriitikoina esitellään Herbert Marcuse (Eros and Civilization) ja Rudi Dutschke, jotka edustivat lähinnä uusvasemmistoa 1960-luvulla. Heidän mukaansa ihmiset eivät ole luontojaan aggressiivisia ja kilpailevia. Uuden ajan ihminen olisikin homo ludens, leikkivä ihminen,koska automatisointi vapauttaisi hänet.

Oletuksena oli että lisääntyvä vapaa-aika tuottaa onnellisempia ja luonteeltaan kehittyneempiä ihmisiä. Taiteiden ja tieteiden harrastukset arvoon!

Vaan kuinkas sitten kävikään?

Pysähtyminen alkoi vuoden 1973 öljykriisistä, joka ei juuri näkynyt Suomessa. Keynesiläisyydestä siirryttiin monetarismiin. Pääomat alkoivat vapautua.

Pääomalla alkoi olla mielipiteitä: valtio oli ongelmien syy eikä ratkaisu. Alkoi nollasummapeli pääoman ja työntekijöiden kesken. Tässä yhteydessä ekonomistit herkesivät esittämään evoluutioteorioita: kehitys oli väistämätöntä, luonnonlaki suorastaan.

Uusliberaalit ovat arvojen suhteen agnostikkoja, eli vauhtia ei otettu uskonnosta. Ekonomistit ajattelivat itsensä objektiivisiksi. Ei paljon ajateltu arvoja. Se oli ehkä ajattelemattomuutta.

Näin asia ilmaistaan kirjassa ytimekkäästi:

Jos asian sanoisi vielä ytimekkäämmin: raha rakastaa rahaa eikä ole olemassa minkään muun takia. Sitten on ihmisiä jotka palvovat tuota jo Raamatussa mainittua Kultaista vasikkaa. Pörssikeinottelijat, osingoillaan makaajat, yritysostajat, nurkanvaltaajat, pankkimiehet ja keitä kaikkia heitä nyt onkaan, eivät suinkaan ole maailman rationaalisimpia ihmisiä. Pikemminkin päinvastoin: kurssit lähtevät nousemaan tai laskemaan noin vain, koska jollakin jossakinpäin maailmaa pälkähtää päähän ostaa tai myydä aivan vimmatusti.

Pörssit ovat hermostuneiden ja neuroottisten ihmisten pesäpaikka.

Suomessa on nyt laskutavasta riippuen 180 000-240 000 työtöntä (syys-lokakuussa 2004), joista pitkäaikaistyöttömiä joidenkin arvioiden mukaan jopa 90 000. Vastaavasti avoimia työpaikkoja on 25 000. On aivan selvää, että noin ison määrän makuuttaminen ilman työtä on typerää. Se sitä paitsi maksaa hirveästi.

Mutta on olemassa yrityksiä jotka eivät olekaan enää olemassa tuotannon vuoksi. Ne ovat olemassa esimerkiksi rahan vaihtamiseksi joksikin muuksi, esimerkiksi kolmannen sukupolven matkapuhelinten "ilmareittejä" varten. Sellaisia UMTS sopimuksia (esim. Sonera) kirjataan pörsseissä, mutta mitään oikeata arvoa niillä ei ole, koska ei ole tuotantoa. On vain myyjiä ja ostajia.

Tässä sitaatti pääoman persoonallisuudesta näinä aikoina:

Määritelmä vaikuttaa kehäpäätelmältä. Erityisen rationaalinen se ei missään nimessä ole. Määritelmään sisältynee oleellisesti se, että voittoa ei enää sijoiteta tuotantoon.

Asiat eivät enää olekaan kansallisvaltioiden hallussa. Ne ovat yhä enemmän ylikansallisten suuryritysten hallussa. Ne määräävät kehityksen suunnan, ei suinkaan kysynnän ja tarjonnan laki. Sitä mukaa kun työttömyys on pysähtynyt korkealle tasolle, on ilmapiiri työpaikoilla kiristynyt. Tavallaan kiristyminen on luonnollista, koska oven takana on sankoin joukoin tulijoita, ellei jokainen työntekijä ole kiltisti.

Työpaikat ovat muuttuneet vanhan ajan lastenhuoneiksi, joissa vallitsi Koivuniemen herran pelko: tulos tai ulos.

Suomen bruttokansantuotteesta vastaa nyt Nokia 4% verran, mikä on tavattoman paljon. Nokian vanavedessä tullut IT-kupla puhkesi ja kuplii edelleen: suuri osa työntekijöitä jäi tyhjän päälle, koska työn tekemistä saneli nopean rahan hamuaminen eikä nuori työväki tullut kyselleeksi työehtojen tai ammattiliittojen turvan perään.

Kirjan puolivälissä minua alkoi silti hermostuttaa kirjan sivuilta vyöryvä valitus. Miksi herrannimessä kukaan ei tee mitään?

Ongelma on tällä hetkellä hyvin selvä: ei ole varaa entisajan palveluksiin. Suuria ikäluokkia ei ole enää hoitamassa kunniallisesti hautaan yhtään kukaan. Ne harvat ulkomaalaiset, pakolaiset esimerkiksi, eivät saa töitä mistään, koska ovat väärän värisiä tai puhuvat huonosti suomea tai ruotsia.

Vaikka olisivat kuinka pitkälle koulutettuja. Tai ehkä etenkin kun ovat niin pitkälle koulutettuja.

Viime vuosikymmenten aikana tarrauduttiin yksityistämiseen: kuntiakin tulee johtaa kuten yhtiöitä, samoin tietysti valtiota, joilla kummallakaan ei kuitenkaan juuri ole mitään merkitystä. Rahapolitiikkaa ohjataan Euroopan keskuspankista. Tobinin verosta ei puhu enää kukaan, vaikka sen käyttöön ottaminen antaisi valtioille takaisin niiden itsemääräämisoikeutta.

En ole kansantalouden asiantuntija, olen humanisti. Mutta näen päivittäin ihmisiä jotka tuntuvat olevan yhä epätoivoisempia siitä miten selviävät huomisesta. Tilastoista näkyy että keskiluokka alkaa pudota alaspäin. Ei siivoojan palkalla Suomessakaan enää yksinhuoltaja vietä kulutusjuhlaa, jos sellaista nyt kaikille ikinä olikaan.

Stressitutkija Raija Kalimo on kirjoittanut työuupumuksesta jo 80-luvun alusta lähtien. Viesti ei mene perille.

Siltalan mielestä kansallisvaltio on edelleen ainut olemassaoleva tapa torjua globaalin talouden hyökkäyksiä sen poliittisesti valitsemaa talouspolitiikkaa vastaan. Ongelma kaikkialla teollistuneessa maailmassa onkin se, keitä nämä poliitikot ovat. Miten hyvin he tuntevat vallitsevan todellisuuden?

Jos yhteiskunnan keskiluokka pysyy taloudellisesti turvassa ja vakaana ja jos Kolmanteen maailmaan alkaa vähitellen keskiluokkaa syntyä, se takaa inhimillisen kehityksen. Jos vielä olisi mahdollista toivoa että keskiluokan peruskoulutus olisi humanistinen, niin maailmalla olisi oikeasti valoisampi tulevaisuus.

Siltalan kirjan loppupuolella on optimistinen tarina Mäntän pumpputehtaalta. Siellä tehtiin paikallinen sopimus, jolla saatiin turhat pomot pyörimästä ympäriinsä ja työnteko työntekijöiden omaan hallintaan.

Tiedättekö mitä on hiljainen tieto? Se on semmoista tietoa joka siirtyy työpaikkojen sisällä ilman sen suurempaa meteliä vanhemmilta ikäluokilta nuorille. Se perustuu yhteisvastuuseen, siihen että työ halutaan hoitaa hyvin ja yhdessä.

Niin ikävästi vain on, että yritykset ja kunta/valtiotyönantajat ovat nimenomaan saneeranneet sen vanhemman väen ulos. Useimmista paikoista. Nuoremmilla ei tuota hiljaista tietoa ole. Ja missä mallissa on heidän koulutuksensa kaikkien supistusten jälkeen?

Televisiossa oli hiljan dokumentti Nokian alihankkijayrityksen Kiinan tehtaiden tarkastuksesta. Dokumentin oli rahoittanut mm. Euroopan unioni.

Siinä jutun juju oli se, että Nokialla alkaa olla nyt sijoittajinaan eettisiä rahastoja, jotka sijoittavat sen mukaan miten hyvin kukin yritys toimii: sorretaanko työntekijöitä? Käytetäänkö lapsityövoimaa? Saavatkotyöntekijät kunnon palkkaa kunnon työstä?

Tässä dokumentissa osoitettiin, että eettisillä rahastoilla ei ollut syytä tukea Nokiaa yhtään enempää. Suomalainen tarkastaja, n. 40-vuotias nainen, tajusi että mitään ei tule tapahtumaan kävipä hän Kiinassa vaikka joka toinen viikko.

Hänpä otti ja erosi Nokiasta. Hänestä tuli lähihoitaja.

Mutta siis: "Lauantai ratkaisee sivilisaation tason.". Niin se vain on.

Juha Siltala: Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Otava 2004. 551 s.