KUILU

Selkäsärky on siirtynyt lonkkaan. Se tapahtui jo pari vuotta sitten. Istun valkoisessa korituolissa kääriytyneenä paksuun villapaitaan. Muistelen että isoäiti käski aina panna villasukat jalkaan jos luita kolottaa, etsin kaapista sukat ja siunailen sisätilan lämpöä. Voin istua ja lukea.

Kun on pohjoisessa kesällä, niin kuin minä nyt olen, on oltava sisällä. Vuonna 2000 hyttysiä ja mäkäräisiä on niin paljon että ne viis veisaavat etelän miesten ohveista.

Joten istun korituolissa, radiossa soi Beethovenin joku sinfonia ja olen kuulevinani siinä lisäryminää verrattuna joihinkin levytyksiin. Tämä on Helsingin juhlaviikoilta, edellisvuodelta. Joka tapauksessa Jukka-Pekka Saraste tai se toinen kuuluisa, Esa-Pekka Salonen, johtajana. Tai ehkä se vanhempi, Leif Segerstam. Kuulostaa siltä että tempo on kiihtynyt sitten aiemmin kuulemieni esitysten. Tempo seuraa aikaansa, ajattelen hajamielisesti.

Olen uppoutunut lukemaan Albert Camusin Ensimmäistä ihmistä. Se on lumoava kirja sen vuoksi, että se on keskeneräinen. Fiksut kustannustoimittajat ovat pitäneet tekstissä kirjailijan huomautukset ja muutosehdotukset. Valmiiseen liittyy jotain kuolettavaa. Kuoleman odotusta suorastaan. Keskeneräisessä ovat kaikki mahdollisuudet. Keskeneräisyys kuuluu elämän eksistentiaaliseen puoleen, koska rutiini - tavalliset kirjoittajan työt - ei tavoita rakkauden, kunnian ja kuoleman kysymystä. Niistä haluavat kirjoittaa kaikki. Minäkin voisin olla aivan tavallinen kuka tahansa, jotakin eksistentiaalista.

Taidan ruveta samaistumaan Camus'n omaelämänkerralliseen tekstiin.

Camus'ta on nimitetty eksistentialistiksi. Mutta ei hän teesejä naulannut, vaikka olikin usein eri mieltä Sartren kanssa, sen oikean filosofin. Aamuisen vedenhakumatkan jälkeen kädet ovat täynnä hyttysten puremia. Vääntelehdin koska en voi raapia, muuten kädet rupeavat turpoamaan.

Tässä tapauksessa kyse on rakkaudesta Algeriaan, josta Camus kirjoitti auringonpaisteisesti jo 50-luvun esseissään. Minun ei tarvitse haaveilla matkasta Algeriaan, koska on olemassa ihminen joka kuvaa maata niin täydellisesti. Ei se olisi mahdollistakaan, ei kurkunkatkojen maahan kukaan järjestä ryhmämatkoja.

Maiseman ja ihmisten yhteys liittyy syvään tunteeseen, yhteyteen maan kanssa, ei sivullisuuteen. Se tuli hänelle varmasti vasta myöhemmin OAS:n terrorivuosina. Silloin hän oli jo asunut vuosia Ranskassa.

Tullakseen sivistyneeksi ihmiseksi, oppiakseen kirjoittamaan ja keskustelemaan ranskaksi, hänen oli pakko lähteä pois kotimaastaan. Mutta sellainen oli tietenkin tavallista siirtomaiden ihmisille. Toki Camus'n äidinkieli oli ranska, mutta perhe oli köyhä, isä kuollut jossakin sodassa Ranskan puolesta kun lapset olivat aivan pieniä vielä. Äiti ei osannut lukea eikä kirjoittaa.

Isä kuoli sotilaana Algeriassa jonkin sellaisen puolesta, jota ei käsittänyt ollenkaan, jotain johon ei kuulunut.

                                                * * *

Siirtolaisuus on aina vakava asia. Camus ei tuntunut täysin kotiutuneen Ranskaan koskaan. Siirtolaisuus hänestä varmaan teki kirjailijan: matkan takaa näkee paremmin, myös lapsuuteen ja nuoruuteen.

Tämmöinen sananvaihto kirjassa käydään:

"Minä jään tänne loppuun saakka. Tapahtukoon mitä tahansa niin minä jään. Olen lähettänyt perheeni Algeriin ja saan surmani täällä. Pariisissa sitä ei ymmärretä. Tiedättekö ketkä meidän lisäksemme ovat ainoita, jotka kykenevät ymmärtämään sen?"

"Arabit."

"Tismalleen. Meidät on luotu ymmärtämään toisiamme. Yhtä tyhmiä ja raakoja kuin mekin mutta sama ihmisen veri meissä virtaa. Tapetaan vielä vähän aikaa toinen toisiamme, leikataan toisiltamme munat ja kidutetaan vähän toisiamme. Ja sitten aletaan elää kuin ihmiset. Maa tahtoo sitä. Vielä yksi pastis?"

Camus'n on täytynyt olla hyvin hämmentynyt siitä, että ranskalaiset rupeavat vainoamaan siirtomaansa ihmisiä. Oikeastaan häntä vainottu, koska hän oli jäänyt itse siihen kahden rintaman väliin. Algeria halusi itsenäistyä. Mutta ketkä siellä? Arabit ilmeisesti, ennen kaikkea. Camus itsehän oli ranskalainen. Eikä hänen mielestään ollut ongelmaa siinä, että oli olemassa myös Algerian arabeja. Luulen että tunne yhteisyydestä johtui nimenomaan siitä, että hän oli köyhästä perheestä.

Algerian, yhtä hyvin kuin minkä tahansa maan, köyhien elämä tarkoitti nimettömyyttä, mutta Camus halusi antaa sille nimen. Tai kasvot. Kuvata sitä, niin että maailma tietäisi että Algeria on olemassa ja sitä kansoittavat köyhät ihmiset.

Ristiriitojen rajat kulkevat edelleen yhteiskuntaluokkien välillä. Kidutukset ja kaulojen katkomiset loppuivat itsenäisyyteen, mutta nyt väkivalta on alkanut uudelleen. Maa tahtoo verta aina joka sukupolvi, lisää.

                                            * * *

Joudun siis lukemaan tätä kirjaa kuten niin monia muitakin maailmanpolitiikan tietämykseni varassa. Enkä minä sitä tunne. Maailmanpolitiikkaa oli myös Veronika Pimenoffin Maa ilman vettä. Kirja on fiktiota. Paljolti fiktiolle perustuivat myös Grimbergin Kansojen historian niteet joita luin lapsena. Kuninkaallisten ja muuten tärkeiden ihmisten kyky juonia ja sotkea asioita oli minusta aivan tavattoman hämmästyttävä. Ei sellaisista kerrottu koulun historian kirjoissa. En vieläkään tiedä ovatko Grimbergin kertomukset totta vai tarua. Enkä ymmärrä minkä vuoksi historiaan täytyy lisätä juoruja. Ehkä vain siksi että juoruin kuorrutettuna se käy kaupaksi.

Nykyisinkin kykyni sotkea fakta ja fiktio aiheuttavat hankaluuksia. Luin esimerkiksi Pimenoffin kirjaa kertomuksena todellisuudesta. Kuulin hänen kertovan kirjasta radiossa, hänellä oli kuiva, hieman nariseva ja lyhytlauseinen tapa kertoa asioita. Toteavan kliininen. Ajattelin että hän ei kerro taruja, vaan myrkkysammakot ja Neljännen maailman edustajat Lissabonissa ovat totta.

Aivan varmasti Neljäs maailma on myös Algeriassa.

Pimenoffin kirja ei saanut Finlandia-palkintoa, koska ei kai EU:n komissaari voinut antaa sitä kirjalle, joka niin raa'an säälimättömästi ruoski Euroopan itsetyytyväistä, rikkaan muurin takana piileskelevää hiili- ja teräsunionia. Olisi ollut varmasti sietämätöntä jos joku Tony Blair olisi tullut kysymään komissaarin lojaaliuden perään: niin, by the way, kuulin että annoitte palkinnon kirjalle joka propagoi neljännen maailman olemassaoloa.

Euroopan on tarkoitus olla järjestynyt maailma. Siksi se pyrkii rakentamaan siirtolaisten kestävän muurin ympärilleen. Hintana voi olla kuolleita salakuljetettuja rekoissa ja hukkuneita afrikkalaisia kumiveneissä, mutta entä sitten? EU on meitä varten. Afrikka pitäköön huolen omistaan.

                                            * * * 

Rupesin miettimään onko jossakin keskeneräisessä sinfoniassa kenties yhtä voimakas vaikutus ajatteluun kuin keskeneräisessä kirjassa. Voisiko sellaisen musiikin kuuntelua rinnastaa Camus'n kirjan keskeneräiseen maailmaan? Että kuuntelija voisi miettiä sointukuvioita niin, että ne menevät tähän suuntaan tai tuohon. Että voisi päässään ruveta kuuntelemaan niitä. Huhun mukaan Sibelius poltti kahdeksannen sinfoniansa eri versiot. Ne olivat keskeneräisiä. Ja useinhan kirjailijatkin polttavat keskeneräiset käsikirjoituksensa, eivät halua että niitä käsitellään edes kuoleman jälkeen.

Camus ei kuitenkaan tiennyt kuolevansa. Vai tiesikö? Kirjassa hän puhuu kuolemasta, jonka hänen mielestään täytyy tulla nopeasti. Hän sanoo myös että ainut mahdollinen kirja on keskeneräinen.

Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi keskeneräistä kirjaa, Camus'n Ensimmäinen ihminen ja Ernest Hemingwayn Totta aamunkoitteessa. Hemingwayta en ole vielä lukenut, se on odottamassa vuoroaan. En ole erityisen ihastunut hänen tapaansa käsitellä asioita vannoutuneen chauvinismin läpi, sanan kummassakin merkityksessä. Vaikka hän ei ehkä muusta tiennyt kuin härkätaisteluista tai naisten naurattamisesta ja valtavista leijonajahdeista Afrikassa, hän olisi ehkä voinut välillä miettiä myös eettistä puolta elämässään ja teksteissään.

Yleisradion sarjassa "Sata kirjaa tuhat vuotta" Ruusujärvi tai -niemi niminen henkilö, joka on kirjoittanut kirjan Kaniikki Lupus, vannoi ja vakuutti että Hemingwayn naista halveksiva asenne ei ollut liioiteltu. Hän sanoi että sen voi todistaa silläkin että joku kirjailijan novellin henkilöistä tokaisi: "Millaisia lapsia tekee pariskunta jossa ääliö on nainut lutkan?"

Tätä voisi tietysti miettiä. Ehkä kyseessä on todellinen tarina, jossa mies on todistettavasti ääliö (mittatikku? ÄO alle 100?) ja nainen todistettavasti lutka (mikä ON lutka?). Olen kuitenkin taipuvainen uskomaan että Hemingway sen paremmin kuin kukaan muukaan ei kirjoita henkilöitä todellisuudesta siepattuina, noin vain, vaan on kuitenkin eklektikko. Kai hänen täytyy, ollakseen kirjailija.

Olisin kenties voinut nielaista Kaniikki Lupuksen kirjoittajan kirjallisuuskriittisen puheenvuoron Hemingwayn puolesta, ellei hän olisi käyttänyt psyyke-sanasta partitiivimuotoa psyykettä.

Hemingway on minulle ongelma. Estetiikka ja etiikka ovat sama asia, toista ei ole ilman toista. Tämä ei ehkä ole oma ajatukseni, mutta silti se ohjaa lukemisiani. Kysymys Afrikasta on aivan yhtä tärkeä kuin miesten suhde naisiin. Afrikkalaiset olivat Hemingwaylle safarimatkan kantajia. Jos hän olisi yhä elossa, häneltä pitäisi kysyä Joseph Conradin Pimeyden ytimen Kurtzista. Hemingway ehkä voisi miettiä hetken ja sanoa että kyllä heitä näkyi, moniakin Kurtzeja.

Mutta yhtä hyvin hän voisi olla tietämätön Conradin tekstistä, sen todellisuuspohjasta. Kirjoittiko Hemingway sitten fiktiota?

Camus sen sijaan kuvaa naisia kauniisti, elävinä ihmisinä. Ensimmäisessä ihmisessä on kohta missä pikkupoika tunnistaa äitinsä rakkauden. Myöhemmin hän huomaa että muutkin äidit rakastavat poikiaan, heidän komeuttaan ja miehisyyttään. Ja kuumassa ilmastossa rakkaus oli miltei fyysistä. Pohjoisen kylmä luterilainen rakkauskäsitys pitäisi sitä ehkä insestinä.

Esseissään Algeriasta hän ylistää pitkien kuumien öiden ranta-elämää ja hiekalla liikkuvien naisten kauneutta. Keskeneräisessä ihmisessä hän myös kertoo miten tapasi naisen josta ei enää voinut eikä halunnut päästä eroon.

                                                * * *

Radio rupesi pätkimään lähetystä, niin kuin se aina joskus tekee kun sen taajuudelle ilmestyy jokin kone. Käsipuhelin ei tällä kertaa soinut. Sitten musiikki jatkui. Seuraavaksi jouduin nostamaan katseeni ylös suoraan kahden kalliisti ja mauttomasti pukeutuneen mustalaismiehen kasvoihin. En tiedä onko nykyisin poliittisesti korrektimpaa sanoa romani. En ole kuullut mitä heimolaiset itse ajattelevat. Vai sanotaanko ehkä tummat?

-Kaupoilla ollaan, sanoi toinen.

Toinen säesti. Hapuillessani kaukolaseja näin miesten katselevan ympärilleen. Pihalla näkyi suunnattoman iso Volvo. En tiennytkään että mökin piha on tarpeeksi iso sellaiselle laivalle. Volvo merkitsee autokauppojakin, eihän tavallinen kulkukauppias sellaista voisi ostaa. Aioin kysyä onko miehillä elinkeinolupa, mutta sitten ajattelin että nämä ovat liian nuoria ja liian voimakkaita, siis fyysisesti, että sellaisia voisi kysyä. Sitä paitsi seuraavaksi ne kysyisivät olenko kenties poliisi.

- Ei minulla ole rahaa, en osta mitään, minä sanoin.

- Vai niin, ei sitten muuta.

Katselin kun ne pihalla yrittivät saada laivaansa käännetyksi. Takapenkillä oli ihmisiä, lapsia tai naisia, niistä näkyivät vain uteliaasti pyörivät päät.

Ajat ovat muuttuneet. Nyt kaupoilla eivät käyneetkään enää naiset vaan nuoret miehet. Pohdiskelin hetken olisiko heillä ollut myös viinaa, mutta sitten totesin että koska en sitä tarvitse niin sillä ei ole väliä.

Minä en halua puhua kliseistä. Että mistä pimeän pullon löytää ja semmoista. Siinä vaiheessa kun yö on jo pitkällä ja ystävät valtaa haikeus siitä että juhlat päättyvät kohta. Onhan pontikankeittäjiäkin, enkä ole koskaan kuullut että ne olisivat tummia. Tänäkin vuonna löytyi Mäyryn kylästä pontikkatehdas ja sinne johtavassa tunnelissa kaksi kuollutta miestä, kummatkin valkolaisia.

Sitten säikähdin. Minä olen heiveröinen, näen huonosti ja kuulenkin kehnosti, lonkkaa kolottaa ja tässä mökissä ovat ovet aina auki. Minulla on tietokone ja käsipuhelin. Nuo vieraathan saattaisivat olettaa että huolimatta rikkinäisistä vaatteistani ja villasukista, minulla olisi jotakin sukanvarressa. Tai kenties juuri sen vuoksi.

Olenhan minä tottunut siihen, että ihminen joka istuu vain kirjoittamassa eikä kiinnitä mitään huomiota itseensä sen paremmin kuin ympäristöönsä, on omituinen ilmiö. Se on semmoinen, jossa täytyy olla joku juju takana, jotain mitä veroviranomaisetkaan eivät ole huomanneet.

Yksinäisten ihmisten kimppuun hyökätään lehtiuutisista päätellen usein ja heidän koteihinsa tunkeudutaan. Odotin että nämä järkäleet olisivat pyytäneet lasillista vettä kun on niin kuuma. Minulla paloi tuli takassa.

                                                * * * 

Ensimmäinen kohtaamiseni mustalaisten kanssa tapahtui kun olin 4-vuotias ja äiti käski olla avaamatta ovea koska mustalaisia on naapurissa jo. Ikkunasta näin että heidän hevosensa ja lukematon määrä lapsia olivat tiellä ja koko sakki oli asettumassa kärryihin.

Äiti meni kauppaan ja minä jäin kotiin. Kohta ovelle tultiin koputtamaan. En avannut. Mutta asettelin sen sijaan silmäni avaimenreikään että näkisin kuka siellä on. Avaimenreiästä katsoi vastaan toinen silmä, syvän ruskea. Silmän omistaja huusi korkealla kimakalla äänellä että avaa, täällä on kauppias vain. Minä huusin vastaan että ei täällä ole ketään kotona.

Juuri niin vastasi Nasukin Nalle Puhille.

En tiedä miksi mustalaiskauppiailta ei saanut ostaa mitään. Isoäitikin kyllä osti suomalaisilta, mutta ei mustalaisilta. Ehkä siinä on suomalaisen rasismin ydin. Ei osteta mustalaisilta eikä päästetä heitä ravintoloihin. Jos heitä ei näe, niin heitä ei ole olemassa. Heidät voi työntää pois mielestä ja ajatella että kaiketi mustalaisyhdistys hoitaa tai sosiaalihuolto. Joka tapauksessa heitä on hyvin vähän.

Ymmärsin kyllä jo silloin että ihonväri muuttaa myös ihmiset erilaisiksi. Heihin on siis suhtauduttava erilailla. Ja kun isä ja äiti ja isoäitikin sanovat että ovet on lukittava. Isä ja äiti lukitsivat minut rotusuhteeseen. Minä itse en voinut tarkoittaa mitään.

Eihän minulla ollut edes rahaa. Minulla ei ole rahaa vieläkään. Sen vuoksi säikähdys kahden ison mustalaismiehen oven ilmaantumisesta oli irrationaalinen. Siinä oli häivähdys kuolemanpelkoa.

Suomen mustalaiset ovat tulleet tänne aikoinaan kuningatar Kristiinan pakottamina. Tuo outo katolilais-käännynnäinen jostakin syystä keksi, että Suomen maakunta on hyvä paikka jonne heidät voidaan karkottaa. En tiedä mikä oli syynä, näin se todetaan historiankirjoissa. Siksi monilla romaneilla on ruotsinkielinen sukunimi.

Romania puhuva heimo on joutunut aina kiertelemään paikasta toiseen. Ehkä heidät jo alun perin pakotettiin lähtemään Pohjois-Intiastakin, joskus 1500-luvulla. Tai ehkä kyseessä oli vain väestöpaine, elinkeinot ja ruoka eivät enää riittäneet ihmisille. Niin kuin ne eivät riitä nykyäänkään. Ruoka kyllä riittäisi maailmassa jos se jaettaisiin, mutta sitä ei haluta koska talous perustuu ahneuteen, ostamiseen ja myymiseen.

                                            * * *

Joskus kirjoitetaan että tummat eivät ole löytäneet paikkaansa yhteiskunnassamme. Että romaniheimo on joutunut marginaalisiin ammatteihin, joista ei irtoa elantoa. Että heitä ei oteta valkolaisten yhteisöön erilaisten tapojensa vuoksi - tai vain sen vuoksi että he näyttävät erilaisilta.

Mutta mitä tarkoittaa paikan ottaminen tai löytäminen elämässä? Onko se jokin erikoinen yhteiskunnallinen kyky? Onko se ehkä mitattavissa? Onko olemassa joitain syitä miksi jotkut saavat paikkansa yhteiskunnassa helpommin kuin muut? Ja mitä paikka ylipäänsä merkitsee?

Olemassaolo ei selvästikään ole tarpeeksi. Perheen perustaminen ei riitä. Ei riitä sosiaalinen mieli, vanhoista huolehtiminen tai oman perinteen säilyttäminen. Paikka tarkoittaa näkymättömyyttä, niveltymistä osaan suuremmasta koneistosta. Se on Chaplinin Nykyajan hullu kone, joka imaisee pienen ihmisen sisäänsä.

Johtajat, koko herravalta, puolestaan istuu tuulisella paikalla. Se on tuulinen sen vuoksi että lukeva yleisö voisi päivitellä kuinka kauheata on, että raha ja asema eivät takaakaan onnea, vaikka tavallisella paikalla istuva ihminen olisi niin kuvitellut. Aika harva 60-vuotispäiväkseen haastateltu miesjohtaja kertoo nauttivansa vallasta. Sellaista ei pidettäisi sopivana.

Silti ihmisiä, jotka paheksuvat optiomiljönäärejä, kutsutaan populisteiksi.

Panin lasit silmilleni uudestaan ja jatkoin Camus'n lukemista. Nyt ajatukset vain harhailivat. Tiedän että kyse oli isänmaasta. Se on vaikea käsite. Isänmaahan synnytään ja siitä olisi pidettävä huoli. Ainakin sen anastajat olisi ajettava pois.

Mutta entäs jos sen isänmaan sisällä on muita ihmisiä, kuin me, enemmistö? Camus pystyi jossain määrin luottamaan arabeihin, vaikka hän olikin sitä mieltä että itsenäisyyden aika ei ollut vielä. Hänen mielestään arabien pitäisi saada ensin käydä koulua, kouluttautua uuden valtion virkamiehiksi ja kansalaisiksi. Sillä tavoin Camus oli sivistysoptimisti.

Vaikutti siltä että minulla oli jokin syy olla luottamatta romaneihin, jotka ovat asuneet Suomessa sulautumatta enemmistöön jo yli 300 vuotta. Olin jostakin lukenut että Suomen romanit eivät vieläkään käy koulua. Saattavat aloittaa mutta jättävät kesken. Eivätkä romaninaiset saa työpaikkaa elleivät luovu puvustaan.

Miksi valkolaiset eivät voi sallia mustalaisnaista tavallisissa suomalaisissa töissä omissa vaatteissaan, kansallispuvussaan?

Suomen sisällissodassa romanit eivät ruvenneet tappamaan suomalaisia. Suomalaiset tappoivat vain toisiaan ja ehkä muutaman venäläisen. En edes tiedä millä puolella rintamaa romanit olivat, vai olivatko he sellaista kollektiivisesti valinneetkaan.

Algeriassa taas arabit olivat enemmistönä, ranskalaiset vähemmistönä. Se vaikutti ehkä itsenäistymiseen.

Huomasin pelkääväni romanien takaisintuloa. Entä jos ne tulisivat ilman naisia ja lapsia ja vaatisivat auton ja tietokoneen? Ajaisivat sitten auton metsään ja romuksi. Ei siitä vakuutus mitään maksaisi, vanhasta autosta, vaikka se olikin aivan hyvässä kunnossa. Koneessa olevista tiedostoista heillä tuskin olisi mitään iloa, mutta minä en ollut ottanut niistä kopioita.

Rupesin yhtäkkiä toimimaan järjestelmällisesti. Napsautin koneen auki, kopioin kaikki tiedostot levykkeille ja piilotin levykkeet keittiön kaappiin jauhopussin taakse. Soitin puhelimella poliisille ja kerroin missä olen mikäli joudun ilmoittamaan varastetusta autosta.

Sitten panin tietokoneen autoon ja menin kirkolle kauppaan.

Rupesi hävettämään. Entä jos noiden kahden romanimiehen kaupoista on riippuvainen todella iso perhe, vanhoja tätejä ja setiä, lapsiakin voi olla yli kymmenen? Tuttu lääkäri sattui juuri silloin soittamaan kännykkään. Hän kertoi jo vuosia ihmetelleensä 20-vuotiaita romani-potilaita, jotka olivat kansaneläkeläisiä.

Ajattelin että ehkä Suomi antamalla enemmistöön sulautumattomalle väestölle eläkkeitä takaa sillä tavoin yhteiskuntarauhan. Mutta sitten muistin taas uutisia jossa valkolaiset ja mustalaiset puukottavat toisiaan hengiltä. Ei siinä yhteiskuntarauhaa näy, sellaista todellista. Mutta ehkä väkivalta on kuitenkin siedettävän satunnaista? Vai ajatteleeko joku päättävä taho yleensäkään yhteiskuntarauhaa?

                                    * * * 

Seuraava päivä valkeni aurinkoisena ja tyynenä. En ollut säpsähdellyt öisen mökin ääniä. Se kääntyili ja murahteli unissaan. Pelko ei tarttunut, mistä olin vähän hämmästynyt. Minun oli onniteltava itseäni suurenmoisesta rationaalisuudestani.

Koko kesän oli tuullut ja nyt tyyni päivä oli käytettävä pyörämatkaan. Pysähdyin ensin naapuriin, jossa kyselin tunsivatko he eilisiä kauppamiehiä. Sanoivat ettei täällä asu mustalaisia. Mutta isäntä kertoi baarissa puhuneensa jonkun toispaikkakuntalaisen mustalaisen kanssa. Oli ollut vihainen siitä että Puolasta ja Tshekin tasavallasta tulee mustalaisia viemästä heiltä leipää.

Toivotin hyvät jatkoa ja mietin polkiessani lääkäriystäväni huomautusta eläkkeellä olevista parikymppisistä. Puolan romanithan olivat kertoneet että Suomi oli heidän mielestään hyvä maa sen vuoksi että täällä kohdellaan romaneja hyvin. Ergo: joku Suomen romani on varmasti levittänyt tietoa kansaneläkkeestä.

Mutta aika käsittämättömältä vaikuttaa se, että joku väittäsi sen olevan hyvää kohtelua. Kuinkahan paljon kansaneläke on nykyään? Olisiko se peräti 2500 markkaa kuussa? Sellaisella summalla ei yksinkertaisesti elä, ei vaikka koko suku toisi rahansa yhteiseen kassaan. Vai elääkö?

Jos Suomen romanit yleisemminkin ovat sitä mieltä että lisää heikäläisiä ei täällä tarvita, niin sehän on syrjintää. Voiko esimerkiksi romaniasiain neuvottelukunta vaikuttaa siihen mikä on heidän lukumääränsä tässä maassa? Ovatko Suomen romanit omasta mielestään esimerkiksi eri lajia, rotua, kuin Puolan romanit?

Miten Suomen romanit eivät voi olla tuntematta myötätuntoa noita todella heikko-osaisia kohtaan? Täytyyhän heidän tietää että heimolaisia vietiin Hitlerin kaasukammioihin, kaikki ketkä löydettiin, koko Keski-Euroopan alueelta. Ja jos Puolan romanit sanovat että he eivät saa töitä eikä heille anneta asuntoja muuta kuin slummeista, niin sehän on totta.

Mutta en ole myöskään nähnyt Suomen EU-parlamentaarikkoja vaatimassa itäisen Keski-Euroopan romaneille parempia oloja. Tai että he suorastaan vaatisivat niitä ehtona jäsenyysehdokkuudelle Euroopan Unioniin. Romanit ovat kaiketi aivan liian vähäpätöinen kansanosa, että se vaikuttaisi hiili- ja teräsunioniin mitenkään.

Aivan alkuvaiheessa kun algerialaiset vasta aloittelivat kokonaisten kylien teurastuksia, 90-luvun alussa, Ranska ei olisi halunnut päästää pakolaisia maahansa. Laittomasti heitä onkin tullut vaikka kuinka paljon. Ranskan voisi ajatella olevan jonkinlaisessa moraalisessa vastuussa entisen siirtomaansa tapahtumiin. Siitäkin huolimatta että Kofi Annan sanoi Afrikan maiden järjestössä OAU:ssa Zairen sisällissodan jälkeen, että syytä sotiin ei enää voi vierittää siirtomaaisäntien hartioille. Kyllä afrikkalaiset osaavat sotia aivan itsekin.

Camus kertoo Keskeneräisessä ihmisessä ranskalaisten siirtolaisten tulosta Algeriaan joskus 1800-luvun puolenvälin maissa. Nämä ihmiset olivat Ranskan liikaväestöä, maattomia ja työttömiä, eli potentiaalisia vallankumouksellisia. Ranska teki sisäpolitiikkaa Algerialla.

Tulin pyörälenkiltä tyytyväisenä. Olin valmis istumaan vaikka koko loppupäivän koneen ääressä. Illemmalla pitäisi mennä kauppaan. Vilkaisin piirongin päälle, mutta auton avaimia ei näkynyt. Kokeilin anorakin taskusta: ei mitään. Hätäännyin.

Ajattelin että joku romani on irrottanut huterat ikkunakehykset ja tullut sisään ja vienyt avaimet. Mutta miksi sitten auto oli pihalla? Sitten muistin että olin piilottanut autonavaimet pyöräretken ajaksi. Mutta minne? Ne eivät olleet jauhoisten levykkeiden joukossa. Yksi levyke ei toiminut enää, kun sen sisään oli mennyt vehnäjauhoa. Aloin hermostua.

Lähdin siis kantamaan luomasta vesiä saunalle. Piti saada tehdä rauhassa jotakin. Sitten vain kävelisin sisälle ja löytäisin avaimet. Ja muistin juuri silloin missä ne olivat: sängyn päiväpeiton alla. Päätin myös että seuraavan kerran kun tapaan mustalaisperheen, rupean keskustelemaan sen kanssa. Jos vaikka tulen torjutuksi, niin voin yrittää uudestaan.

Mutta en aio antaa mustalaisille tilaisuutta ruveta varkaaksi tai puukottajaksi. Uskon puheeseen ja niin uskovat nekin, kauppamiehet. Kauppa sentään kannattaa aina.

Naapurissa sanottiin, että Suomen mustalaiset eivät hyväksy muualta tulleita mustalaisia. Että Itä-Euroopan mustalaiset saavat painua äkkiä takaisin.

En vieläkään käsittänyt tätä. Ehkä väitettä ei pitäisi yleistää? Täytyyhän maailman kaikkien romanien tunnistaa toisensa. Hehän ovat kaikki maattomia, kaikkialla syrjittyjä.

Lääkäri kertoi että kun ihmisiä päästetään eläkkeelle, niin sairauksien ohella merkitsevät muutkin asiat paljon. Että jos heimolainen jo 20-vuotiaana on selvästi erillään muusta yhteiskunnasta, ehkä pikkurikollinen, pimeän viinan myyjä, niin hänet voi aivan yhtä hyvin päästää eläkkeelle. Hän on sopeutumaton.

En tiedä kuinka paljon 20-vuotiaita eläkeläisiä Suomen romaneissa on, mutta jos tämmöinen kirjoittamaton sääntö on olemassa, niin silloinhan Suomen romanit eivät voi haluta tänne romaneja muista maista. Se veisi väistämättä heidän omaa kiintiötään sosiaaliturvasta pienemmäksi.

En kyllä muista että Suomen romanit olisivat olleet yhteiskunnallisen keskustelun kohteena sen jälkeen kun joskus 70-luvulla kunnat alkoivat antaa heille tontteja ja asuntoja halvalla. Heille annettiin kiintiöasuntoja. Ja olen kuullut monen maalla asuvan ihmisen suhtautuvat tähän asiaan hyvin karsaasti. Tavallinen suomalainen joutuu maksamaan asumisensa itse. Miksi romaneilla pitäisi olla erivapauksia?

Aivan samoin kyllä puhutaan myös pakolaisista. Valkoihoiset suomalaiset pelkäävät että pakolaiset vievät työpaikat, asumistuen ja työttömyysavustukset.

Toiseus: tummaihoiset eivät voisi nähdä minussa muuta kuin valkolaisen. Joka on myös outo jollain tavalla jota ei voi selittää. Ja että selitys ehkä olisi joko olemuksessani sinänsä tai siinä mitä edustan: valtaväestöä. Yhteiskunta on demokraattinen ja perustuu enemmistön diktatuuriin. Mutta minä edustan valtaväestön vähemmistöä, sivistyneistöä. Sellaisen selittäminen tämän kuilun yli tuntuu täysin mahdottomalta.

Minä yksistään, ihonvärini vuoksi, merkitsen jotakin negatiivista. Jotakin sellaista koin kerran Amerikassa, Vietnamin sodan vastaisen liikkeen juhlissa, joihin osallistui kaikenvärisiä ihmisiä. Olin siitä hyvin tyrmistynyt. Mustalle pantterille ei merkinnyt mitään se, että kerroin olevani Suomesta. Ihonvärini kertoi hänelle vain, että olen rasisti ja kenties myös fasisti ja sodanlietsoja.

Albert Camus'n Esseitä julkaistiin vuonna 1962 (Otava). Kirjassa ei anneta eri esseiden julkaisuvuosia, valitettavasti. Mutta Algerian-esseiden ja -artikkeleiden joukossa on paljon samanlaista ajattelua kuin Ensimmäisessä ihmisessä. Niissä esiintyy jopa samoja henkilöhahmoja.

Sartre ei ollut samaa mieltä Camus'n kanssa Algerian tulevaisuudesta. Sartre kannatti FLN:ää ja oli siis itsenäisyyden kannalla. Camus ei kannattanut itsenäisyyttä, mutta horjui mielipiteessään. Hänen mielestään olisi mahdollista luoda avoin maa, jossa arabit ja ranskalaiset, jotka sentään olivat asuneet yhdessä jo 1800-luvulta lähtien, voisivat elää rinnakkain. Mutta ei aivan vielä.

Hän pelkäsi, kuten Ensimmäisessä ihmisessäkin, konflikteja ja pelkäsi, että niistä tulee aseellisia. Hän tiesi myös sen että Algerian itsenäisyyttä ajavat ihmiset olivat toimineet vastarintaliikkeessä II maailmansodan aikaan sen vuoksi, että he ajattelivat sitten Ranskan myöntävän heille itsenäisyyden helpommin. Näin ei käynyt.

Aivan samoin voisi ajatella Ho Tsih Minhistä. Hän kävi koulunsa Ranskassa ja johti sodan aikana Vietnamissa taistelua Japania vastaan. Sodan jälkeen hän kenties ajatteli, että Ranska antaa Vietnamille itsenäisyyden palkinnoksi. Mutta sodan jälkeen siirtomaaisännät istuivat vallassa entistä sitkeämmin.

Voisi ajatella että itsenäisyyttä toivovien maiden ihmiset kokivat tulleensa petetyiksi.

Camus itse oli vastarintaliikkeessä Ranskassa. Sodan jälkeen hän kuvaa entisten tovereidensa mielipiteiden vaihtelut hämmentävinä. Sartren voimakas asenne oli hänelle pettymys. Niinpä esseessään Algeriasta hän kutsuu Ranskan älymystön ajattelua ja mielipiteitä "hengenvaarallisiksi leikeiksi". Hänen mielestään ranskalaiset eivät ottaneet vastuuta teoistaan.

* * *

Oma käsitykseni isänmaasta on perustunut tietoon sivullisuudesta jo kolmen sukupolven ajan. Sivussa vallasta, tietoisesti, elämässä, joka perustuu opiskeluun, taiteisiin ja tieteisiin. Tietoisena siitä, että elämä tulee olemaan köyhää materiaalisesti. Että vapaudesta on maksettava korkea hinta.

Muistin yhtäkkiä tapauksen jossain päin Suomessa vappuna. Kyse oli valkolaisten ja mustalaisten kahinasta. Tässä tapauksessa yksi nuori valkolainen hakkasi naulakepillä mustalaista, kunnes pää oli veristä mössöä. Mustalainen puolustautui ja iski puukolla. Valkolainen kuoli mustalaisen päälle.

Kuin amerikkalaisesta toimintaelokuvasta. Tappelu keräsi joukon valkolaisia ympärille. He yrittivät estää ambulanssia viemästä tajutonta mustalaista sairaalaan. Nyt mustalaista odottaa oikeudenkäynti ja kenties tuomio. Syyte: hätävarjelun liioittelu.

Tapahtuma vaikuttaa rasistiselta. Mittakaava on pieni, mutta niin on väestökin.

Afrikassa on kyse paljon isommista asioista. Afrikkaa vasten on rakentumassa muuri, jonka yli tai ympäri ihmisten on melkein mahdoton päästä. Eikä ole väliä sillä ovatko ihmiset pakolaisia, nälkäisiä vai etsivätkö uutta elämää. Eurooppalaisille soisi laajakatseisuutta ja avaruutta, ei turvamuureja. Ei rajoja, ei passeja. Ehkä Neljäs maailma sillä tavalla loppuisi.

Muurit kahlehtivat väistämättä myös sen sisäpuolella olevat ihmiset.

Marjatta Ripsaluoma