Kirjat

SEPPÄLÄ JA SYNKKÄ SUOMI

Marjatta Ripsaluoma

Olen minä Juha Seppälää lukenut ennenkin. Kirjahyllyssäkin on pari, novellikokoelma Riikinkukon sulka ja romaani Hyppynaru. Olen myös lukenut hänen kolumnejaan Aamulehdestä aina kun olen sattunut Pohjanmaan etelälaidalle tai Pirkanmaalle. Suomen kolumnistien terävintä kärkeä tämä Seppälä.

Seppälä on nyt katsonut asiakseen koota paksun novellikokoelman, jossa on tekstejä vuodesta 1986 näihin päiviin asti. Tekstit ovat fiktiota, eivät kolumneja, mutta kyllä niissäkin liikutaan ajassa. Supermarket esimerkiksi on huippuunsa kehitetty satiiri kuluttavasta ihmisestä: kaikki on kaupan, myös kaupan kassa.

Miltei poikkeuksetta Seppälän kuvaamille ihmisille käy huonosti. Ei tyhmyyden vaan nimettömyyden ja voimattomuuden vuoksi. Tulee mieleen vain yksi lämmin tarina, sellainen, jossa nainen jäi eläkkeelle ja rupesi rakentamaan sitten kaunista puutarhaa. Sitäkin joku voisi pitää synkkänä, koska naisella ei ollut ketään ihmistä lähellään. Hänen piti opetella puhumaan kukille.

En ole sitä mieltä että lukevankaan ihmisen pitäisi panna päänsä pensaaseen ja työntää surulliset asiat pois mielestään. Elämä usein kulkee yskiskellen ja köhien. Mutta en tiedä voiko yskösten kuvailusta jotain oppiakin.

Joskus 60-luvulla novellit kuten Supermarket-osastossa tai Suomen historian Mannerheim-osasto olisivat saaneet vanoilliset piirit raivostumaan.

Nyt ei sellaisia ääniä kuulu. Saa kirjoittaa mistä vain.

Novellin kirjoittamisen Seppälä taitaa. Kirjan alkupuolen novellit ovat hyvin taidokkaita, kieli täsmällistä, adjektiiveja ei tarvita koska ihmiset aktiivisesti puskevat päätään seinään yhä uudestaan. Myöhemmissä novelleissa teksti jo repeilee, siihen syntyy railoja ja halkeamia ja yllättäviä rönsyjäkin.

Kirjallisiakin viittauksia löytyy, on Sarkia ja Kailaskin. Satakunnan "ainoalle proosan taitajalle", jatkosodan ensi taisteluissa kaatuneelle Eino Hosialle Seppälä irvistelee novellihenkilönsä suulla.

Hosia on itselleni läheinen, koska hänen kaatumisensa aiheutti lähipiirissäni vuosikymmenien käymistilan ja tuntuu yhä.

Seppälän novelleissa tuntuu Porin viima. Kaupungissa nuorena asuneena muistan maalta tulleiden säksätyksen torilla, muistan kaunaisuuden joka henki kaupungin joka kolkasta: yksinäinen kaupunki joen suistossa, kellään ei asiaa minnekään paitsi ehkä Otavaan jameihin.

Sekin oli orpo seura.

Juha Seppälä: Oikku ja vapaus. WSOY 2001. 560 s.