Kirjat

RAUTA-AIKA ALASKAN TAPAAN

Marjatta Ripsaluoma

Velma Wallis (s.1960)on gwich'in-atapaski-intiaani Alaskasta. Hän ei ole kuka tahansa tarinankertoja, vaan on elänyt perinteisellä tavalla metsästäen ja kalastaen Yuukon-joen rannalla kilometrien päässä heimonsa kotikylässä. Eikä vain muutamia kesiä vaan 12 vuotta. Varmasti juuri sen vuoksi hänen kertomiinsa legendoihin on kutoutunut naisen itsenäisyyden teema. Itsellisyys ei ole ollut itsestään selvyys missään kulttuurissa, millään ajalla.

Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa on myös kuvitettu kirja . Kuvittaja Jim Grant (s.1946) on myös atapaski, mutta oli joutunut kasvamaan erossa heimostaan adoptiolapsena Etelä-Kaliforniassa. Aikuisena hän rupesi sitten opiskelemaan alkuperäiskansojen taidetta Alaskan Fairbanksin valtionyliopistossa. Hänen piirroksissaan on karheutta, jonka voi hyvin kuvitella liittyvän alkuperäiskansojen taiteeseen.

Näissä kahdessa toiseensa kietoutuneessa legendassa (Lintutyttö/Mies joka seurasi aurinkoa) on myös muita heimoja, nimittäin pohjoisessa asuva ch'eekwai'den inuiitti-heimo ja etelässä, matkalla kohti aurinkoa tavattu tlingit-intiaaniheimo, joka asui nykyisen Washingtonin osavaltion ja Brittiläisen Kolumbian välisellä alueella. Lintutyttö Jutthunvaa' joutui inuiittien orjaksi ja Daagoon, eli aurinkopojan taas pelasti tlingit-heimon ystävällisyys hänen matkallaan kohti aurinkoa, samoin hänen matkallaan takaisin.

Tarinat ovat itsenäistymisen ja vapautumisen tarinoita. Nainen, tyttö vielä, ei suostunut osaansa leirin ylläpitäjästä, ei halunnut naimisiin, vaan halusi karibuiden metsästäjäksi kuten isänsä. Mies, vasta varttuva, halusi lähteä etsimään legendaarista auringon maata, sen sijaan että olisi keskittynyt metsästämiseen ja leirin suojeluun.

Kirjan alkusanat ovat sekä Wallisin että William L. Hensleyn. Hensley eli Iggiagrut on inuiitti, joka on ollut perustamassa Alaskan alkuperäisasukkaiden neuvostoa. Hensleyn mielestä nykyisten asukkaiden olisi yhdistettävä voimavaransa. Nykyisin inuiitit ja intiaanit tekevätkin työtä yhdessä.

Wallisin legendassa kerrotaan vihanpidosta atapaskien ja inuiittien välillä. Vihanpitoa oli, orjia otettiin, kokonaisia kyliä tuhottiin, puolin ja toisin. Kyse oli metsästäjille ja kalastajille tuikitärkeästä elintilasta. Karibuut ovat muuttavia eli jutaavia peuraeläimiä, vähän pienempiä kuin Lapin porot. Sekä inuiiteille että atapaskeille oli välttämätöntä saada metsästetyksi karibuita pitkää talvea varten, vihannesproteiineja oli paljon vaikeampi saada.

Wallis kirjoittaa loppupuheessaan miettineensä pitkään, olisiko oltava "poliittisesti korrekti" ja jätettävä äidin kertomasta legendasta pois orjatytön paetessa tekemät murhat. Mutta pitkään mietittyään hän kuitenkin ajatteli, että juuri niin on voinut tapahtua. Ihmiskunnan historiaan mahtuu paljon koston kierteitä.

Legendoista historiaan

Kirjan tekijöistä sekä Wallis että Grant ovat opiskelleet Fairbanksissa Alaskan valtionyliopistossa. Vaikuttaa siltä että tutkimus sekä kielistä että eli alkuperäisheimojen historiasta on harpannut paljon eteenpäin. Esimerkiksi internetistä löytyy aiheesta paljon tietoa (ks. esim. os.: http://www.uidaho.edu/~ivie9341/tlc.html).

On epäselvää missä gwich'in-heimo asui alunperin. Vaikuttaa siltä, että heimo myös on jossain vaiheessa jakautunut itäiseen ja läntiseen osaan. On myös todennäköistä, että heimot ovat joutuneet muuttamaan etelämmäksi väestön lisääntymisen vuoksi. Väestön siirtymiset taas ovat tuoneet lisää konflikteja.

Wallis on punonut yhteen tässä kirjassa kaksi äitinsä kertomaa tarinaa, jotka ovat kulkeneet suvussa. Mitään yhtenäistä gwich'in -eeposta ei ole olemassa. Paikalliset yliopistot ja tutkimuslaitokset tekevät kyllä työtä, että tietämys heimoista kasvaisi, ihmisten oma historian taju heräisi.

Kellään ei nähtävästi ole ollut aikaa ruveta Lönnrotiksi Alaskaan. Kukaan ei näytä systemaattisesti keränneen myyttejä ja legendoita niin kuin ehdottomasti pitäisi ennen kuin on liian myöhäistä.

Alaskan alkuperäisväestön ongelma on tismalleen sama kuin oman sukulaiskansamme hanti-mansien Ob-Jenisei-joen varrella: öljy. Siperiassa putket vuotavat ja ihmiset menettävät lopullisesti asuinalueensa maan saastumisen vuoksi, Alaskassa taas ei ole hirveitä ekokatastrofeja (lukuunottamatta Exxon Valdezin onnettomuutta): öljy vain tuo lisää rahaa ja lisää amerikkalaisia paikalle. Alaskassa jokainen asukas saa ylimääräiset 10 000 taalaa öljyrahoja vuosittain.

Viimeistään nyt siis vanhat elinkeinot ja tavat rupeavat unohtumaan. Kulttuurejahan on ihmiskunnan historian myötä tuhoutunut ja syntynyt. Aaltoliike tuntuu olevan pysyvä. Minusta on aina uudelleen kysyttävä, että eivätkö alkuperäiskulttuurit kuitenkin ole itseisarvo siitä huolimatta minkä nykyvaltion alueella niitä sattuu olemaan.

Velma Wallis:Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa. Kuvitus Jim Grant. Like 1998 (1996), 207 s.