Kirjat

ZACHRIS (SAKARI) TOPELIUS MATTI KLINGEN SILMIN

Marjatta Ripsaluoma

Matti Klinge on kirjoittanut erittäin kattavan elämänkertateoksen Topeliuksesta. Hän käsittelee siinä laajasti Topeliuksen aatteita ja politiikkaa, mutta myös hänen henkilöään sivutaan.

Tarvitaan tietynlainen persoonallisuus uutta luovaan elämäntyöhön.

Suomen 1990-lukua ja varsinkin sen loppupuolta leimaavat useat historialliset tutkimukset. Tällä vuosikymmenellä on eletty aivan uutta eurooppalaista vaihetta. Euroopan keskus on siirtynyt idemmäksi sosialismin romahtamisen myötä. Saksa on yhdistynyt ja näyttää ottaneen jälleen paikkansa Euroopan johdossa. Ainakin taloudellisesti.

Suomen suhteen vuosikymmen on merkinnyt sellaisia julkaisuja, jotka eivät ennen olisi olleet mahdollisia. Sovjetologia ei ole enää meitä länsimaisempien maiden etuoikeus, myös suomalaiset ovat saaneet purkaa pysähtyneisyyden aikaan liittynyttä ahdistusta.

on Suomen itsenäisyyden alku. Siihen ovat vaikuttaneet lukuisat yliopistoihmiset ja kulttuuritahot. Nimiä on vaikka kuinka paljon: M. A. Castrén, Elias Lönnrot, J.W. Snellman, Fredrik ja Uno Cygnaeus, J.L. Runeberg.

Ilman viime vuosisadan vankkaa sivistyksellistä ja taloudellista perustaa tämä maa ei olisi nyt siinä missä on. Autonomian aika oli valmistautumista itsenäisyyteen. Sitä sävyttivät kiihkeät keskustelut ja väittelyt, joista osa käytiin Zachris Topeliuksen päätoimittaman Helsingfors Tidningarin ja J.V. Snellmanin Saiman kesken. Kyseessä on varmasti ollut myös levikin edistämiskampanja puolin ja toisin.

On siis syytä esittää lyhyesti joitakin faktoja Topeliuksen toimeliaasta ja tuotteliaasta elämästä:

1818 Topelius syntyi Kuddnäsissa Uudessakaarlepyyssä. Isä oli piirilääkäri ja kansanrunojen kerääjä, äiti Sofia,o.s. Calmanius, kauppiaan tytär.

Samana vuonna syntyivät mm.:

- Jacob Burckhardt, historian professori, pääteos postuumina 1905 ilmestynyt Weltgeschitliche Betrachtungen (Maailmanhistorian näköaloja, 1951).

- Venäläinen romaanitaiteen uudistaja Ivan Turgenev.

- Keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II

1829 Ouluun, koulussa oppimassa myös suomea

1832 Helsinkiin yliopistoon valmentaviin opintoihin, asunto J.L. Runebergin kotona

1833 ylioppilastutkinto

1833 kirjoittautuminen Helsingin yliopistoon tarkoituksena opiskella lääkäriksi.

Ensimmäisiä vaikutteita Helsingin elämästä Klingen mukaan:

1840 maisteri-promootio kesällä yliopiston suurissa 200-vuotisjuhlissa

1841 konsuli G. O. Wasenius otti hänet Helsingfors Tidningar -nimisen lehden toimittajaksi.

1842 kihlaus ja

1845 avioliitto kauppiaan tyttären Emilie Lindqvistin kanssa

Helsingfors Tidningarissa Topelius alkoi julkaista jatkokertomuksina tarinoita ja historiikkejä. Kertomukset ovat fiktiota, mutta useimmiten niissä on pohjana jokin todellinen tapahtuma.

1849 ilmestyneet Gamla baron på Rautakylä (Rautakylän vanha paroni) ja Hertiginnan af Finland (Suomen Herttuatar), kirjana 1851.

1851 lähtien Fältskärns berättelser (Välskärin kertomukset), kirjasarjana 1853 - 1867.

Näiden lisäksi Helsingfors Tidningarissa ja muissakin lehdissä (myös Ruotsissa) useita jatkokertomusromaaneja, esimerkiksi: Linnaisten kartanon vihreä kamari, Mirabeau täti, Vernan ruusut, Kulta-aave, Aulangon pastorinvaali, Kuninkaan hansikas ja Vinsentti Aallonhalkoja. Myöhemmin kirjasarjana Vinterqvällar (Talvi-iltain tarinoita).

1886 Planeternas skyddslingar (Tähtien turvatit).

satukirjoja ilmestyi kuvitettuina kirjoina jo 1847, 1848, 1849 ja 1852 (Sagor) ja sitten uutena sarjana Läsning för barn (Lukemisia lapsille) 1865, 1866, 1867, 1871, 1880, 1884, 1891 ja 1896

1846 -1850 opetti Helsingin lyseossa historiaa ja ruotsia. jaYliopistokirjaston osa-aikaisena tilapäisenä amanuenssina.

1852 nimitettiin Vaasaan lehtoriksi (Vaasan palon vuoksi Pietarsaareen!).

1845 - 1852 kuvateos Finland framstäldt i teckningar.

1875 Maamme-kirja

1890-luvulla Suomi XIX -vuosisadalla

1851 Efter femtio år

1852 Kung Carls Jagt (Kaarle kuninkaan metsästys), Suomen ensimmäinen ooppera, säv. Fredrik Pacius

1853 Regina von Emmeritz

Tällaista lyhyttä kronologista esitystä Klingen kirjassa ei ole. Eikä tämäkään esitys kata kuin osan Topeliuksen tuotannosta ja toiminnasta. Hän muun muassa oli kaikkien taiteiden Taiteilijaseuran ensimmäinen puheenjohtaja (vv.1864-1889) ja Suomen Muinaismuistoyhdistyksen puheenjohtaja.

1898 Zachris Topelius kuoli.

Seuraavaksi haluan kertoa Topeliuksesta kirjailijana ja tutkijana hieman tarkemmin.

Identiteetti löytyy menneisyydestä

Topelius kirjoitti sekä tutkimuksia että fiktiota. Hän vaikutti myös kansanvalistajana, esimerkiksi Maj-liikkeen kautta: lasten oli opittava tuntemaan luontoa, varsinkin lintuja, ja suojeltava niitä. Hän oli lehtimiehenä tärkeä yhteiskunnallinen vaikuttaja: Suomi oli Venäjän suuriruhtinaskunta ja paljon riippui suomalaisten Venäjän-suhteista. Niin silloin kuin nytkin.

Klingen, myöhemmän ajan historiantutkijan, tapa esittää asioita on sujuva. Hän kirjoittaa kaikelle kansalle. Topelius-opusta lukee kuin Grimbergin Kansojen historiaa, kertomuksina historiasta.

Tässä onkin pitkälti kirjan viehätys. Klinge on historioitsija, joka kirjoittaa suomalaisen historian alusta. Hänellä on aivan omat syynsä luoda katseensa historian historiaan. Kirjan loppupuolella hän muun muassa toteaa, että tällä hetkellä meillä tehdään aivan liian vähän lähdekriittistä tutkimusta. Lähdetutkimus on passé, vaikka jokaisen uuden tutkijasukupolven pitäisi löytää oma näkökulmansa edellisten sukupolvien aiheisiin.

Vaikka tutkija ei luovana ihmisenä mitenkään haluaisikaan tulla nostetuksi jalustalle, Topeliuksen suhteen jalusta on olemassa jo senkin vuoksi että hän oli niin tavattoman tuottelias ja toimi hyvin monella alueella. Ahkeruudella on aina arvonsa.

Itse ihmettelin lapsena, minkä vuoksi Tampereella esitetty näytelmä Regina von Emmeritz tuntui todelta. Nyt tiedän että Topelius käytti hyväkseen tutkimiaan asioita. Isä Hieronymus oli paha, koska juuri näytelmän kirjoittamisen aikaan Euroopassa valitettiin jesuiittojen turmelevan tieteen ja kristillisen (katolisen) kirkon nimen. Itse päähenkilö, Regina von Emmeritz taas on todellinen sen vuoksi, että hänessä henkilöityy 1800-luvun puolivälissä Euroopassa raivonnut Neitsyt Maria-kultti.

Olin eläytynyt näytelmään ja samalla saanut annoksen kulttuurihistoriallisia faktoja, joita ei koulun historiantunneilla käsitelty.

Topelius kirjoitti vuonna 1845 kirjan Äger Finska Folket en historia? Kysymys oli täysin aiheellinen. Suomella oli olemassa historia, mutta sitä ei oltu kirjoitettu. Klinge esittelee mielenkiintoisella tavalla yliopiston tiederajoja. Nykyisin Topeliusta ei kutsuttaisi historioitsijaksi vaan ehkä maantieteilijäksi. Esimerkiksi tilastotiede, jossa käsiteltiin pinta-aloja, asutusta jne., kuului tuolloin historian alaan.

Topelius tuotti mm. kirjan nimeltä Finland framställd i teckningar, joka oli tavallaan Maamme-kirjan edeltäjä. Maamme-kirjan hän aloitti v. 1845, samana vuonna kun hän mietti Suomen historian olemassaoloa.

Tärkeätä oli siis se, että historiantutkimus oli alullaan, se ei ollut vielä muotoutunut. Tässä on iso osa Topeliuksen merkitystä. Jonkun se täytyi aloittaa, historiankirjoitus ei synny tyhjästä.

Topelius ajatteli yliopistoaikoinaan hegeliläisesti: eri aikakausilla ja kansoilla on omanlaisensa luonne. Hegel lanseerasi käsitteen Zeitgeist. Snellman kutsuu Euroopan hullun vuoden (1847-48) Ranskan ajattelijoita fatalisteiksi. Historiallisista kehitysluokittelijoista (jotka vaikuttivat Suomen pienen intellektuellipiiriin) Klinge mainitsee utopia-sosialistit, Marxin ja Comten, mutta myös Proudhonin (Omistaminen on varkautta!).

Topelius oli myös saanut vaikutteita ranskalaiselta Michelet'ilta, jonka esikuva puolestaan oli Giambattista Vico, 1700-luvun napolilainen ajattelija. Vico selitti aikakausia monitieteisesti: politiikka, kulttuurihistoria, filosofia ja filologia kuuluivat hänen tutkimusaiheistoihinsa. Vico on tunnettu näytelmästään Orlando Furioso.

Ensimmäinen näyttämöllepano Kalevalasta on yllättäen komedia, eli Topeliuksen Kyproon prinsessa, päähenkilönä Kyllikki. Esikuvana on Offenbachin Orfeus Manalassa - tuloksena antiikin ja Kalevalan sekoitus.

Topeliuksen mielestä ehkä Suomen kulttuuri on risteysasema: on vanhaa omaa myyttistä tavaraa ja sitten yliopistosivistys, joka nojaa antiikin tuntemukseen.

Klinge toteaa, että Sibelius ja Gallén ovat sittemmin tehneet Kalevalasta pyhän.

Ehkä voisi ajatella että Haavikon-Holmbergin Rauta-aika on sitten luonut aivan uuden ulottuvuuden Suomen myyttiseen taustaan: historiallisen. Vaikka Rauta-ajassa tietenkin onkin kyse arvauksesta, niin näyttämö oli kyllä äärimmäisen pikkutarkka ja mahdollisimman "oikein" lavastusta ja puvustusta myöten.

Opiskelija Topelius vastusti historianprofessorinsa, viipurilaisen Reinin poliittisia käsityksiä, hän piti Reiniä opportunistina, kun tämä esitti asioita Pietari Suuren kannalta. Topeliukselle Suuri Pohjan sota (1700-1721) merkitsi nimenomaan Pohjanmaan miehitystä sodan aikaan - ilmeisesti hän monien muiden pohjalaisten kanssa oli kokenut asian traumaattisena.

Historioitsija Topelius yleisti nopeasti miehityksen koskemaan koko Suomea: Välskärin kertomusten myötä käsitys jäi elämään: Topelius kutsui aikaa nimeltä Stora Ofreden ja Yrjö Koskinen risti sen Isoksi Vihaksi.

Tällaista yhteyttä ei tule ajatelleeksi. Topeliuksen tuotannolla on ollut todella iso merkitys aivan kansallisen tajunnan ytimeen, ystävä- ja viholliskuviin.

Historiantutkija Topelius taas oli monarkisti ja Venäjän keisarinvallan kannattaja.

Klinge tekee tavalliselle kaunokirjallisuuden lukijalle palveluksen. Hän käy yksityiskohtaisesti läpi eurooppalaisen romaanin synnyn. Jatkokertomusten muodossa syntyivät ensimmäiset romaanit lähes kaikissa maissa. Alexandre Dumas ja Victor Hugo aloittivat "senttareina": heille maksettiin julkaistujen senttien mukaan. Nykyisin senttari tarkoittaa lehtiavustajaa ja palkkioperusteetkin ovat muuttuneet.

Suomessa näihin "följetongeihin" kiinnitettiin heti huomiota. Uutta romaania arvioitiin ja arvosteltiin. Esimerkiksi Snellman piti Hugo'n Pariisin-kuvauksia hirvittävinä. Topelius puolestaan aavisteli kansakuntien nousevan kapinaan, koska rikkaat säädyt, varsinkin aatelisto, eli kansan kurjuudesta välittämättä ylellisyydessä.

Klinge toistaa usein nähdyn analogian: Euroopan hullut vuodet 1848 ja 1968 muistuttavat toisiaan. Klinge seuraa vapautumispyrkimyksiä ansiokkaasti miltei koko vuosisadan mitan.

Topeliukseen voidaan lisätä monia epiteettejä. Häntä voidaan tietyssä määrin kutsua antisemiitiksi, jyrkän protestanttiseksi kirjailijaksi. Hän eli pitkän elämänsä miettien Suomen tulevaisuutta, hän oli fennomaani, mutta maltillinen sellainen - ja monarkisti. Hän omaksui paljon sosialistisista aatteista ja hän oli kansallisromantikko, joka kirjoitti Koivusta ja Tähdestä. Hän oli suomenmielinen, joka ei juuri osannut suomen kieltä.

Pitkälti tälle vuosisadalle häntä vain yksinkertaisesti kutsuttiin satusedäksi. Vaasassakin hänen patsaansa jalustalla on lapsia kuuntelemassa tarinoita. Välskärin kertomusten kehystarinassa on vinttikamari ja siellä välskäri Bäck kertoo tarinan eräästä isokyröläisestä Perttilän suvusta.

on paksu ja leveä. Kirjoittajan tyyli on niukan toteavaa. Asiat on käsitelty erittäin perusteellisesti, mutta Klinge onkin tutkinut Topeliusta kauan.

Oikeastaan ainut asia joka kirjassa harmittaa on hänen itsepintainen taipumuksensa käyttää nykyisin tiedekielessä yleisiä muotoja ulkomaisista sanoista: seriöösi, dubiöösi, intriigi. Miksi ei vakava, epäilyttävä tai juoni?

Mutta kielen suhteen ehkä taistelen tuulimyllyjä vastaan.

Runsas kirjallisuusluettelo houkuttelee kirjastoon heti. Ja kun Vaasaan tulee muutaman oma tiedekirjasto, kenen tahansa tiedonjano tulee helpommin tyydytetyksi.

Matti Klinge: Idylli ja uhka: Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. WSOY 1998, 480 s.