Marjatta Ripsaluoma

Elokuva - yhteiskunnan peili

Äskettäin kuoli kuuluisa muutaman elokuvan ranskalainen ohjaajaveteraani Robert Bresson. Samoin kuoli Samuel Fuller, Kaurismäen veljesten amerikkalainen kummisetä ja tukija. Ja syksymmällä kuoli Stanley Kubrick, jonka viimeinen elokuva Eyes Wide Shut oli syyskauden ainut näkemisen arvoinen elokuva Vaasan kaupungissa.

Televisiossa esitellään maanantaisin elokuvan ensimmäisen vuosisadan historiaa. Ranskalainen elokuva esitettiin joku viikko sitten perusteellisesti, dokumentin ohjaaja oli Ranskan uuden aallon tekijä, Jean-Luc Godard. Hänellä oli vimmainen halu osoittaa Ranskan suuruus elokuvamaana, syitähän siihen on, muun muassa Bresson, mutta myös Godard itse.

Godard tekee elokuvansa hyvin hankaliksi katsoa. Hänellä on käynnissä väittely elokuvaveteraanin kanssa, väliin näytetään pätkiä esimerkiksi Renoirin Pelin säännöistä ja kaiken päälle hän kirjoittaa iskulauseita, jotka on sitten luettava käännöksinä. Megalomaanikko Godard puhui peilistä. Hän kirjoitti kuvien päälle: "Peilin pitäisi harkita, ennen kuin heijastaa kuvan." Ajattelin että hän unohti puhuvansa kamerasta, jossa on linssi. Linssillä voidaan värittää ja vääristääkin.

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin kyse peilistä ja sen ominaisuuksista. Mikä on peili? Miksi se heijastaa? Voisiko se heijastaa mitä vain, vai valitseeko se kohteensa? Kuka seisoo peilin edessä ja miksi? Eivät kai kaikki kysy peililtä, ken on maassa kaunehin?

Elokuvaohjaaja Martin Scorsese loi katsauksen amerikkalaisen elokuvan historiaan ja antoi tavallaan vastauksen Godardin peili-ongelmaan. Scorsese nimittäin puhui amerikkalaisesta yhteiskunnasta, joka heijastuu sen tuottamista elokuvista - vaikka vain rivien välistä silloin kun Hayesin koodi kielsi yhteiskuntakriittisen tavan kertoa tarinoita. Eräässä elokuvassa konnan nimeksi jopa annettiin McCarthy, joka johti epäamerikkalaista toimintaa tutkivaa komiteaa. Epäamerikkalaisuus oli kaikkea muuta, paitsi makeaa keskiluokkaista omenapiirakkaa.

Elokuvissa nähtiin halkeamia jo varhain, vainoista ja mustista listoista huolimatta. Ei edes perheen kuva säilynyt vahingoittumattomana. Naisen asema on vieläkin Yhdysvalloissa huonompi kuin meillä. Ei ole päivähoitoa, lastenneuvoloita, kaikille samaa sosiaaliturvaa.

Suurin osa Scorsesen esittelemistä leffoista oli 50-luvulta, monet pieniä tuotantoja, mutta ohjaajat sitäkin tärkeämpiä: Erich von Stroheim, Orson Welles, Ray Nichols, Billy Wilder, Elia Kazan.

Monet 30-50-lukujen ohjaajat olivat ensimmäisen polven siirtolaisia, jotka pakenivat Euroopan sotaa. He katsoivat Amerikkaa aivan uusin silmin. Heille sensuuri oli mahdoton asia: hehän olivat tulleet vapaaseen maailmaan.

Silloin puhui raha, tänään puhuu raha. Jos ei ole rahaa ei ole sananvapautta. Raha ei vain valitettavasti lisää viisautta eikä kehitä esteettistä silmää. Rahan tarkoitus on vain lisätä itseään.