Marjatta Ripsaluoma

PIETARI-KANNAS-SAVO-HELSINKI

- Elisabet Järnefeltin suuripieni maailma

Minulla on kirjahyllyssä Arvid Järnefeltin kirja Vanhempieni romaani. Siinä on tarina Alexander Järnefeltistä ja Elisabet Clodtista. Kirja on fiktiota, yhden ihmisen silmin nähty tarina. Arvid on katsonut asioita tolstoilaisuuden näkövinkkelistä ja ottanut sen takia päähenkilökseen äitinsä Elisabetin ja Pietarin perheestä ne, jotka ovat olleet aatteeseen kallellaan.

Sen vuoksi Pirjo Hämäläinen-Forslundin kirja Elisabetin romaani on täynnä geneologiaa. Kirjaan on ollut etsittävä niin paljon sukulaisia kuin mahdollista sekä Elisabetin että Alexanderin takaa. Pirjo Hämäläinen-Forslund on halunnut tehdä eräänlaisen Vanhempieni romaanin rinnakkaisteoksen.

Kaikkihan ovat kuulleet Juhani Ahosta ja Elisabet Järnefeldistä? Että oletettu opastaja/opastettava suhde ei ehkä ollutkaan täysin platoninen? Tässäkin kirjassa suhde otetaan esiin. Myös muiden ihmisten kohdalla kirjoittaja kertoo seksuaalisuudesta, avioliitoista ja kosiomenoista.

Onneksi kirjassa sivutaan kiinnostavampiakin asioita. Yksi niistä on tolstoilaisuus, kreivi Tolstoin periaatteet yksinkertaisesta elämästä. Siihen sisältyi myös halu olla välittämättä säädyn mukaisesta elämästä ulkonaisesti. Eero Järnefelt - Elisabetin poika ja tunnettu kuvataiteilija - saattoi saapastella sarkahousuissa konserttiin ja viisveisata säätyläisten närkästyksestä.

Tolstoilaisuuteen kuului myös pasifismi. Se oli Arvidin elämän kantavia teemoja. Mutta tämän kirjan kirjoittaja antaa tolstoilaisuudesta hieman erilaisen kuvan kun muinoin antoivat koulun historian oppikirjat.

Pasifisteja he olivat, mutta suostuivat itsensä puolustamiseen. Suvun tolstoilaiset säälivät köyhälistöä, mutta mihinkään kovin ratkaisevaan he eivät ryhtyneet köyhyyden poistamiseksi. Säätyläiseksi synnytään ja sen vuoksi sitä ei saa noin vain rapsuttamalla pois ihostaan niin kuin auringon polttamaa karstaa. Luokkaeroista ei päässyt irti vain yksipuolisella julistamisella.

Kulttuurisalonki

Koska kirjassa käsitellään Elisabetia, aivan ensimmäiseksi esitellään kulttuurisalongin ylläpitäjä. Elisabetin kaikki lapset opiskelivat yliopistossa, lapset toivat kotiinsa ystäviään ja Elisabet teki parhaansa nuorten opiskelijoiden sivistämiseksi. Tässä on pieni matka Suomen kulttuurihistoriaa. Elettiin aikoja, jolloin suomen kieli oli viimeinkin saanut virallisen kielen statuksen ja fennomaanit alkoivat vaikuttaa yhä voimallisemmin. Nyt täytyy siis yksinkertaisesti muistaa, että ei sivistys synny tyhjästä. Suomen kielen asema ei ollut vakiintunut, eikä omakielistä kirjallisuutta juuri vielä ollut. Ei ollut sivistyneistöäkään.

Elisabet yritti kääntää vaihtelevalla menestyksellä venäläistä kirjallisuutta suomeksi. Siinä hän ei ilmeisesti onnistunut erityisen hyvin, koska hän ei koskaan oppinut kovin hyvin suomea. Mutta hän puhui kirjallisuudesta ja sen virtauksista, joista hän oli hyvin selvillä. Suomessa saatava (ruotsinkielinen) kirjallisuus oli lähinnä romanttista viihdettä tuolloin, 1850-luvun puolivälissä. Elisabet rupesi kertomaan nuorille ystävilleen realismista ja sen tuomista vaatimuksista elämänkatsomukseen ja taiteisiin.

Elisabet mainitaan joskus kulttuurin äidiksi ja sitä hän olikin sikäli, että lapset kasvatettiin suomenkielisiksi ja -mielisiksi ja he päätyivät melko johtaville paikoille suomalaisessa kulttuurielämässä. Arvidista tuli kirjailija, Armaksesta säveltäjä, Eerosta taidemaalari. Tytöt jäivät selvästi vähemmälle - joko kyvyissä tai taipumuksissa.

Voi olla että tyttöjen kasvatuksessa isäntä Alexander viimein jyrähti. Hänhän oli suunnitellut mm. Arvidista lakimiestä, josta tulisi sitten hallintovirkamies. Alexander itse oli mieltynyt hallintoviranomaisen virkaan, jollaisia nomenklatuura on aina Suomessa saanut. Alexander oli mm. Vaasan läänin kuvernöörinä jonkin aikaa.

Arvid kirjoitti kirjansa suoraan suomeksi. Hänen aiheensa eivät olleet kaukaa haettuja tarinoita, vaan kertomuksia suoraan omasta elämästä niin kuin Vanhempieni romaanissa ja Veljeksissä.

Elisabetin romaani käsittelee enimmäkseen suvun historiaa Pietarissa. Kirjan kirjoittaja katsoo erityisen tarkkaan taiteilijat suvusta, heidän mukanaan Elisabetiin on siirtynyt luovuuden sirunen, jota hän sitten vaalii elämässään Suomessa. Kirjoittaja tuntuu ajattelevan, että monella sukulaisella todetut mielenterveyshäiriöt johtuvat suvun taiteellisuudesta. Hän siteeraa Elisabetin kirjeitä ja hänen huoliaan lasten ja Pietarin sukulaisten elämästä.

Historiallisia kuvia

Kirjan valokuva ovat todella hienoja. Sattui niin että yksi sukulaisista oli graafikko ja valokuvaaja, joten suku on ikuistettu hyvin varhain. Varhaisin kirjassa oleva valokuva on Elisabetin muotokuva Pietarissa 1850-luvulta.

Pirjo Hämäläinen-Forslundin Elisabetin romaania voi lukea Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaanin jatkona. Kirjan ansio on perusteellisuus: Suomeen sattumalta joutuneen kulttuurisuvun historia käydään läpi tarkkaan kolmen sukupolven ajalta. Kirjan ansioita ovat kattava kirjallisuus- ja viiteluettelo sekä Elisabetin sukukartta. Myös vanhat kuvat kertovat paljon.

Haittapuolena on umpisuomalaiselle pysyä venäläisten nimien ja sukulaisuussuhteiden mukana, vaikka kirjoittaja esipuheessaan selittääkin tarkkaan, miten nimien kirjoitusasu on muotoutunut. Kirjaa ei ole oikoluettu niin hyvin kun olisi pitänyt. Tekstiin on jäänyt myös tyylillisiä kielikukkasia: "Antiikkiin ja Välimeren klassisoiviin idylleihin ei enää palattu, vaan kauneusarvot haettiin venäläisestä todellisuudesta." (s.184) Tässä siis pistää silmää "klassisoivat idyllit", outo epiteetti.

Kielestä ei tarvitsisi muuten puhua, paitsi sen vuoksi että oli kyse mistä kirjasta tahansa nykyään, niin harmittavan usein kieliasu on jäänyt tarkistamatta. Kirjojen laatu on huonontunut. Ja kirjat edelleen maksavat paljon. Tässä ei edes ole kyse pienestä kustantamosta vaan WSOY:sta.

Pirjo Hämäläinen-Forslund: Elisabetin romaani. Järnefeltin perheen pietarilainen tausta. WSOY 1999, 256 s.