Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia

 

 

Kirjat

SURUN KIELI JA MUITA TEEMOJA

Marjatta Ripsaluoma

Jos en ilmaisisi itseäni kirjoittamalla, osaisinko sitten kenties puhua? Löytäisinkö puhekumppaneita joilla olisi sama kieli? Enhän edes tiedä lukeeko kukaan koskaan mitä kirjoitan.

Voisin ruveta puhumaan itsekseni. Sitten opettelisin ruumiin kielen, rupeaisin esittämään jotakuta muuta. Mutta miksi? Tarvitsisin jonkun syyn siihen. Syy olisi tarina, jollaista en itsestään selvästi löytäisikään.

Sitten joutuisinkin kaivamaan röykkiöstä minuuksia sellaisen itsen, joka vastaisi katsojien itsetajuntaan. Tai maailmankatsomukseen, mikäli sellaista enää kukaan vaivautuu itselleen hankkimaan. Opettelisin vielä pudottamaan puheen pois.

Mutta nyt onkin puhe ihmisestä, joka alunperinkään ei kirjoita eikä juuri edes puhu.

Esittäjän ongelma

Don DeLillon Esittäjä (The Body Artist,   performanssitaiteilija) kuorii itsestään kerroksen toisensa jälkeen. Kun hän pitkän prosessin jälkeen esiintyy, hän vaikuttaa hyvin, hyvin hitaalta J.R.R. Tolkienin Sormusten herran hahmolta nimeltä Klonkku. Sormus tuhosi Klonkun, koska siihen oli kätketty omistamisen tuhoava voima.

DeLillo ei aloita performanssitaiteilijan prosessin kuvauksella. Vasta loppupuolella tiedämme että päähenkilö on esittäjä. Aivan ensimmäiseksi DeLillo vie meidät tavalliseen aamiaiseen jossakin Uuden Englannin maatalossa. On mies ja nainen ja uninen aamiainen, muutama hajamielinen kosketus.

Mutta ennen kaikkea on ikkunalaudalla varpusten keskellä säteilevän sininen närhi.

Esittäjä on minimalistinen teos, mutta siihen mahtuu ainakin kolme teemaa. Ensimmäinen on itsemurhan tuoma suuri suru. Esittäjä menettää miehensä. Suru kuorii naisesta kerrosta toisensa jälkeen. Taiteilijan on kyettävä käyttämään hyväkseen myös suuri suru.

Toinen teema on aika. Sen taju voi muuttua ja todellisuus sen mukana. Talosta löytyy henkisesti jälkeenjäänyt poika, joka elää oudossa maailmassa. Esittäjä oppii pojalta äänten ja eleiden tekniikkaa. Pojan katoaminen sen jälkeen, kun hän ja esittäjä esimerkin yllyttämänä lakkaavat syömästä, on toinen suru.

Kolmas teema on hieman arkirealistisempi, esittäjä ja hänen kriitikkonsa. Kirjassa on hyvä kysymys. Huolestunut ystävä soittaa taloon ja kysyy onko nainen yksinäinen. Esittäjän mielestä asialle pitäisi löytyä toinen sana.

Kirja on lyhykäisyydessään täysmittainen painajainen, mutta lopulta hyvin vapauttava. Ikkunoita tulee aukaistuksi moniin suuntiin. Eräs niistä on huvittava nettikamera, joka aukeaa Suomen Kotkaan. Amerikkalaiselle Kotka ei ehkä sano mitään, se on vain synonyymi jollekin äärimmäisen kaukaiselle, irralliselle ja yksinäiselle.

Kirjan on ilman englisismejä suomentanut Helene Bützow, vaikuttavasti ja selkeästi. Tammea täytyy onnitella siitä, että se Jarl Hellemannin poistuttuakin jatkaa vahvaa Keltaista kirjastoaan.

Suosittelen!

Don DeLillo: Esittäjä. Tammi 2001, 148 s.