Kirjat

PERHE, ELÄMÄ JA PEHMOLELUT

Marjatta Ripsaluoma

Minulla on valokuva-albumissa kuva lapsestani joka nukkuu unenpuna poskillaan pinnasängyssä. Hän rutistaa kyljelle kääntyneenä Tiikalia itseään vasten. Tiikali oli pehmolelu, käsinukke, jonka kanssa saattoi tehdä kokonaisia näytelmiä. Lapsi ei osannut sanoa vielä tiikeri, joten parhaasta kaverista tuli Tiikali.

Kuuntelin radiosta kirjailija Sari Mikkosen haastattelua jokin aika sitten. Haastattelija ihmetteli, miksi romaanissa on iso osa pehmoleluilla kuten pingviini Pertillä ja maneetti Majrosilla ja taskurapu Sonjalla. Kirjan päähenkilö, jolle lelut kuuluvat, Mira, keskustelee eläinten kanssa ja oikeastaan Pertin vaatimuksesta lähtee lopulta takaisin Australiaan aviomiehensä luokse.

Sari Mikkosen voi kuulla hymyilevän kun hän ihmetteli takaisin, etteikö jokaisella ihmisellä muka ole pehmoeläimiä joiden kanssa keskustella. Onneksi toimittaja ei ruvennut inttämään, vaan antoi Mikkosen puhua.

Sari Mikkosen Ihmisen poikaset on etukannen tekstin mukaan romaani eroista ja kadonneista eläimistä. Se on kertomus läheisyydestä. Aivan ensimmäiseksi kerrotaan siskoksien välisestä lempeästä yhteiselosta Ketunhiekan sukutalossa. Mira ja Jouko rupeavat Joukon äidittömiksi jäävien lasten vanhemmiksi vaikeimman ahdistuksen ajaksi. Lapset rakastavat Perttiä, Sonjaa ja Majrosia ja oppivat nopeasti millaisia persoonallisuuksia he ovat.

Mira ikävöi pehmolelu Aijaa joka jäi Australiaan. Aijaan kohdistuvat tunteet ovat lopulta tunteita miestä kohtaan.

Ketunhiekka sijaitsee Pohjolan maaseudulla. Sinne on muuttanut vaimoiksi ihmisiä muualta maailmasta, koska omia naisia ei enää ole. Mutta vieraat eivät pysy, Joukonkin vaimo lähtee takaisin kotiin. Suomi tyhjenee.

Kirja tapahtuu tässä ja nyt. Se jakautuu Miran ja tämän Pohjolan pääkaupungissa Ossinborgissa ja Kanarian saarten Lanzarotella asuvan Miran miessuhdekandidaatin Espenin silmin nähtyyn kertomukseen.

Espen on varakas mies, joka ei osaa lähestyä nuorta naista. Hänelle on kauhistus tavata nainen, joka keskustelee pehmoeläinten kanssa. Paikoin Espen on varsinainen machouden ylistys.

Espen edustaa Miran vastapoolia, vieraantunutta ihmistä, jonka yhteydet kotiseutuun ja omaisiin tai ystäviin ovat jääneet muodollisiksi. Lukuunottamatta parasta kaveria jolla on liikesuhde muodostumassa Venäjälle. Venäjän-luku on kirjan hauskinta antia, siinä saa kyytiä hyvinvointiyhteiskunnasta tulevien ylimielisyys: liikeneuvotteluiden vaivanpalkaksi osakesalkulla elämöivä Espen joutuu venäläiseen vankilaan.

Kirjassa on myös muutama ruokaresepti. Niitä todennäköisesti kannattaisi kokeilla. Perheiden kannattaisi istuutua päivällispöytään yhdessä useammin. Avioerot vähenisivät.

Sari Mikkonen on ennen tätä romaania kirjoittanut kaksi novellikokoelmaa. Hän on saanut Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon (1995), Nuori Suomi -palkinnon (1997) ja Savonia -palkinnon (1998). Käsitykseni on että meille on syntynyt uusi pitkän proosan taitaja. Kieli on joustavaa, myötäilevää, kokonaisuus hahmottuu vasta kirjan lopussa kuten hyvässä kirjassa pitääkin.

Kirjan ulkoasu (M-L Muukka, vedostettu kuva Jonathan Safir) on kekseliäs, siinä näkyy kirjan sisältö: paperikanteen on leikattu pingviinin ja nallekarhun muodot, niiden alta paljastuu tietokonekuva, suurennos jostakin lentokentästä. Kirjan maailmassa liikutaan aivan lähelle ja hyvin kauas.

Sari Mikkonen: Ihmisen poikaset. Romaani eroista ja kadonneista eläimistä. WSOY 2000, 291 s.