Kirjat

Marjatta Ripsaluoma

Vanha tätini kertoi ennen kuolemaansa minulle, miten saa aikansa kulumaan, kun eivät silmät enää kestäneet paljoa lukemista tai television katselua. Hän ajatteli ihmisiään. Hän keskittyi aina yhteen kerrallaan ja ajatteli ihmisen läpi ja valmiiksi. Sitten siirtyi toiseen.

Hannu Mäkelä kirjoittaa sen oloisesta naisesta. Kirjan nimi on Muisto, mutta ei kirjassa ole mitään yhtä tiettyä muistoa, vaan paljon niitä. Mäkelän vanha nainen käy myös läpi ihmisiään. Hän käy läpi elämäänsä tilanteessa joka on hämmentävä ja kuohuttavakin. Hän ei nimittäin kaikin ajoin tiedä missä on.

On kiusaus ajatella että Mäkelä kirjoittaa omasta äidistään. Kirjassa vanhan naisen mieli-ihminen on Erkki, jota hän odottaa käymään. Erkki on hänen poikansa, vaikka kaikin ajoin Erkki ei näytäkään kovin tutulta. Vaikka ei Hannu Mäkelä olisikaan Erkki, niin silti on onniteltava häntä siitä, että Erkki tuntuu vanhuksen lapselta. Aivan samoin Mäkelän kirjan Moinen mies (1989) Väinämö tuntui Väinämöiseltä, vaikka en ole häntä ikinä tavannutkaan.

Dementiahan on paljon keskusteltu aihe nykyisin. Sen olemassaolo huomattiin, kun tajuttiin että vanhuksia on aina vain enemmän ja mitä enemmän heitä on, sitä vähemmän on hoitohenkilökuntaa.

Vanhuksilla ei usein enää ole lähellään lapsia jotka voisivat hoitaa heitä. Tässä lapsi on poika, eikä hoitaja, ja vanhus on nainen, jolla äitinä ja vaimona on viimeiseen asti mielessä että on siivottava, laitettava ruokaa, on järjestettävä juhlapöytä. Naisen hyveet ovat konkreettisia ja ne säilyvät mielessä pitkään.

Kirjaa luettuani ajattelin ensin että Mäkelän kirjoittajanote on turhan hutera. Eihän huterasta mielestä kertoessa pidä hajottaa tekstiä sinne tänne. Tapa millä Mäkelä kirjoittaa dementoitunutta mieltä on kyllä pätevä: lauseet ovat lyhyitä ja päätyvät usein ei-minnekään, tarkoituksettomasti.

Mutta sitten löysin dramaturgisen linjan. Vanhalla naisella on kaksi miestä, aviomies ja poika, joiden väliä hän mielessään kulkee. Nainen tulee mielessään käyneeksi läpi avioliiton, joka päättyy miehen uskottomuuteen. Avioliitto oli ollut vanhuksen elämän suurin draama.

Nainen käväisee välillä myös lapsuudessa, josta hän löytää aihiot omimpaan itseensä. Hän esimerkiksi muistaa, että jo lapsena oppi käden taidot ja oli niissä hyvä.

Käsillä tekemistä ajatteli myös kirjan kannen suunnittelija Anna Lehtonen, joka on aplikoinut punaisen M-kirjaimen ja parsinut vanhan naisen näköisen kuvan reiän kohdalle. Oikeasti kangas on vain valokuvasuurennos ja paperia.

Mäkelän kirja on puolustuspuhe vanhuksille. Särkyneimmälläkin mielellä on oikeutuksensa. Vanhuus tarkoittaa valmiiksi tulemista. Siinä sidotaan yhteen elämässä irti jääneet langanpätkät.

Alussa kirjoittamani täti ei dementoitunut koskaan, vaan kuoli miettiessään ihmisiään. Kohtalot ovat hyvin erilaisia.

Hannu Mäkelä: Muisto. Otava 2001. 156 s.