TAIDE ON AJATTELUA

Marjatta Ripsaluoma

Outi Heiskanen on kirjoittanut kirjan. Tai oikeastaan Outi Heiskanen ei ole kirjoittanut kirjaa, vaan koonnut muistilapuista, päiväkirjoista ja muusta ympärillään olevasta paperista tyttärensä lavastaja Metti Nordinin ja WSOY:n kustannustoimittajan kanssa paksun kirjanmuotoisen taideteoksen.

Kirja valottaa Heiskasen omanlaatuista taiteilijakuvaa hyvin. Heiskanen antaa lapuissaan itselleen oikeuden kulkea omaa alitajunnan tietä, puhua omalla kielellä, käyttää kuvia värittämään ajatuksia ja päinvastoin.

Vasta kirjan lopussa on sisällysluettelo. Järjestys on aivan oikea. Lukijan pitää saadakin aivan itsekseen ja vapaasti hämmästyä kuvista ja oivalluksista. Saa silittää painettuja, myös värillisiä kuvia. Sormenpäillä voi tuntea kohoumat, joihin painokone on sylkenyt väriä tavallista enemmän.

Heiskanen on syntynyt 1937, käynyt Taideakatemian, ollut naimisissa, synnyttänyt lapsia, opettanut Taideakatemiassa, käynyt Tiibetissä ja Intiassa ja ennen kaikkea luonut valtavan kuvataidetuotannon.

Kaikille taiteilijoille on ominaista että on taisteltava löytääkseen tien sisimmästä ulos. Sitä voisi kutsua vapautumiseksi.

Heiskanen selittää tekoprosesseja kuvin ja sanoin mutta ei jokapäiväisin termein ja kuvin. Uskollisin seuralainen kautta vuosien Heiskasella näyttää olevan susi. Se vaikuttaa enemmänkin hengeltä kuin oikealta sudelta. Mukana on myös muita olioita, esimerkiksi lampaita, apinoita ja ihmisiä.

Tiibetissä ja Intiassa taiteilija saa tavallaan vahvistuksen työtavalleen, oikeutuksen. On olemassa oikeasti henkistä elämää, jossa aineeton kohtaa aineellisen. Aineeton on mielikuvitus. Taiteilija puhuu myös uskosta, mutta enemmänkin inspiraation lähteenä kuin jumalina joita pitäisi palvoa.

Heiskasella on upeat hiukset, jotka ovat hajallaan. Ne ovat hänen tavaramerkkinsä, mikäli noin brutaali sanonta sallitaan. Hajallaan olevat hiukset ovat merkki siitä että taiteilija ei ole antanut periksi. Hän ei elä naisellisuuden harhoissa.

Kuuntelin Heiskasta kesällä radiossa. Hän oli järjestänyt papereita ja kuvia, oli tulossa näyttely ja tyttäret tulivat apuun. Myös tämä kirja teki tuloaan.

Heiskanen ihmetteli siinä ääneensä ettei ollut tiennytkään pystyvänsä tyttärien kanssa luomaan taidetapahtuman ja että tyttäret ovat niin saumattomasti yhteydessä äitiinsä.

Taide on ajattelua ja kommunikointia. Se tarvitsee myös yleisön. Onneksi Outi Heiskasella on ollut sellainen jo joitakin vuosikymmeniä. Ei ole tarvinnut tehdä työtä tyhjiössä.

Tämä kirja ei ole tavallinen kahvipöytäkirja. Siihen voi jäädä koukkuun moneksi viikoksi.

Outi Heiskanen: Heis hius hajalla. WSOY 2000. 238 s.