Kertesz

ELÄMÄN JA KUOLEMAN VÄLITILA

Marjatta Ripsaluoma

Kaddish on jiddishin-kieltä ja tarkoittaa kuolinrukousta. Jiddish puolestaan on jo miltei kuollut kieli; sitä puhuttiin laajalti Euroopan juutalaisten keskuudessa ennen Saksan Kolmatta valtakuntaa, joka tappoi puhujat. Ehkä tunnetuin jiddishinkielinen kirjailija oli nobelisti Isaac Bashevis Singer, joka muutti 1935 Puolan juutalaisvainoja pakoon New Yorkiin.

Unkarinjuutalainen kirjailija Imre Kertész puolestaan sai Nobelin palkinnon vuonna 2002. Hän oli 14-vuotias, jolloin hänelle valkeni juutalaisuuden todellinen olemus, kun hänet kuljetettiin tuhansien muiden kanssa karjavaunussa ensin Auschwitzin ja sitten Buchenwaldin keskitysleiriin.

Kirjan nimi on Kaddish syntymättömälle lapselle. Syy kuolinrukoukseen on juuri siinä, että lapsen isä ei oikein ollut elossa, mutta ei toisaalta kuollutkaan.

Tätä välitilaa Kertész yrittää selittää ohuen kirjan verran. Mahdollinen isä olisi ollut mahdoton sekä Auschwitzin että oman mahdottoman lapsuutensa vuoksi.

Kertész kirjoittaa aivan niin kuin kirjan takaliepeessä sanotaan: vimmaisesti. Harvoin takaliepeeseen onnistutaankaan kiteyttämään kirjailijanlaatua, koska itse kirjat on kunkin luettava ja harva niistä mitään sanoo.

Jossain vaiheessa kirjaa tulee kohtaus, jossa illanistujaisissa olevat sanovat mistä tulevat: Solovets, Buchenwald, Dachau, Auschwitz. Tässä kohden yksi henkilöistä toteaa: "Auschwitziin ei ole selitystä". Kertész on eri mieltä. Oikeastaan koko syntymättömän lapsen Kaddish on tätä selitystä.

Juonteita on monta. Ne eivät ole yhteismitallisia, paitsi sikäli että yhdistyvät yhdessä ainoassa ihmisessä, kirjan minä -kertojassa, joka tuntuu olevan Imre Kertész, koska missään vaiheessa kertoja ei ilmoita nimeään vaan antaa tarinan tulla kuin vesiputous.

Kirja eroaa muista lukemistani keskitysleiristä hengissä säilyneiden (esim. Elie Wiesel ja Primo Levi) selityksistä sillä tavalla, että se ei ole Auschwitz -päiväkirja. Emme tiedä millaisia kirjan kirjoittajan päivät leirillä olivat. Mutta sen tiedämme millaista se oli, siis pään sisällä.

Aluksi lukeminen on virkistävää, koska pitkästä aikaa saa lukea pitkää tajunnanvirtaa (vrt. esim. James Joyce: Odysseus), jossa kirjailija antaa luvan itselleen vaikka kieltää itsensä joka toisessa lauseessa. Kirjallisuutena Kaddish on huippuluokkaa. Myös käännös toimii ja kulkee kirjailijan mielenliikkeiden varassa. Kirjan suomentajaa Outi Hassia on tukenut Unkarin Kääntäjätalosäätiö ja kirjan julkaiseminen on TAPAUS, käsittääkseni Kertészin ensimmäinen suomennos, ja saa minut toivomaan, että suomennettaisiin enemmän keskieurooppalaista kirjallisuutta, paljon, paljon enemmän.

Tottakai voi kysyä miksi tämä kirja piti kirjoittaa, Auschwitz on kaukaista historiaa (onko?). Kirja vastaa siihen itse: F. tai H. eli Führer Hitler oli todentotta kuin kuka tahansa. F.H. oli itse keskinkertaisuus, joka pelkkää keskinkertaisuuttaan nousi valtaan ja sai kansan odottamaan jotain suurta, koska kerran hänelle valta luovutettiin.

Vallan väärinkäyttö on tavattoman helppoa. Antisemitismi oli sitä paitsi jo olemassa. Niin kuin kaikki rasismin muodot, se on olemassa edelleen.

Kirjassa käsitellään myös autoritäärisen perheen ja koulun olemusta. Kumpikin niistä on vaarallinen asia kenelle tahansa lapselle. Niihin voi kuolla, vaikka tässä kuollaankin vain henkisesti.

Ei ole mitenkään kummallista, että kertoja huutaa EI, kun vaimo haluaa lasta. Isyys periytyy. Autoritäärisen isän, koulun ja Auschwitzin lapsi tietää, ettei kykene enää rakastavaan läsnäoloon. Omituista on että mies päätyi edes naimisiin.

Kirja on kaiken kaikkiaan ja loppua kohden yhä ahdistavampi. Sen luettuaan on ehdottomasti eri ihminen kuin ennen sitä. Kirjailija luo ahdistuksen taitavasti: se tulee toistosta, rytmistä, joka on kuin vauhkoontuneen hevosen ääni aukealla tasangolla, sinne tänne, lyhyitä pysähdyksiä ikään kuin voisi vielä valita suuntansa.

Mutta siltä vauhkoontumiselta ei tietä näe.

Imre Kertész: Kaddish syntymättömälle lapselle. Suom. Outi Hassi. Otavan kirjasto, 2004, 142 s.