Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia

 

 

Kari Enqvist: Suhteellisuusteoriaa runoilijoille. WSOY 2005, 211 s.

 

AIKA-AVARUUDESTA MUUN MUASSA MAAILMANKAIKKEUDESSA

Marjatta Ripsaluoma

 

En ole runoilija. Mutta olen kääntänyt kyllä runoja, esimerkiksi latinasta englanniksi ja suomeksi, muun muassa Saphoa ja Catullusta. Yritelmiä ei ole onnellista kyllä julkaistu. Mutta matkustaminen onkin aina hauskempaa kuin perille pääseminen. Tässä  nopea yritykseni mukailla englanninkielistä rallatusta suhteellisuusteoriasta suomeksi:

 

There was a young man named Bright,

Who could travel exceeding faster than light.

He departed one day

In his relativistic way

And come back on the previous day.

Oli kerran nuori mies nimeltään Jalo,

joka osasi matkustaa nopeammin kuin valo.

Hän eräänä päivänä lähti

relativistisesti kuin tähti

ja tuli takaisin päivää ennen kuin lähti.

Tässä rallatuksessa on pähkinänkuoressa eräs suhteellisuusteorian ydin. Niitä on toki muitakin, esimerkiksi valon kaareutuminen, infrapunasiirtymät, mustien aukkojen omituinen painovoima ja muuta sellaista.

Kari Enqvist on saanut joskus taannoin Tieto-Finlandian. Se annetaan tieteentekijöille, jotka osaavat kertoa asiansa kansantajuisesti. Kun on kyse n.k. kovista tieteistä, niin niiden suodattaminen tavalliselle kielelle ilman hirmuisia matemaattisia yhtälöitä, joissa on säännönmukaisesti esimerkiksi hiuksennäköinen merkki, on kyllä saavutus.

Mielestäni Enqvistin uusin kirja Suhteellisuusteoriaa runoilijoille on onnistunut kertomus siitä, miten suhteellisuusteoria vaikuttaa käytännössä. Tai se osa siitä, mikä tarkkaan tunnetaan.

Kirja on julkaistu oikeaan aikaan, Albert Einsteinin juhlavuonna. Hän nimittäin julkaisi suppean suhteellisuusteorian vuonna 1905 Zûrichissä työskennellessään patenttivirastossa muun tekemisen puutteessa.

Painovoima, armoa!

Keittiön pöydälle jysähti pari päivää sitten ison kiven kokoinen opus, jonka nimi on Gravitation (Charles W. Misner, Kip S. Thorne, John Archibald Wheeler, New York 1973) eli gravitaatio, jonka suomennos "painovoima" ei ole täsmällinen. Sitä piti ruveta opiskelemaan. Mutta ne hiuksennäköiset otukset ryömiskelivät esiin jo ensimmäisillä sivuilla. Yritin hyppiä niiden yli, koska olen niille allerginen, mutta ei siitä tullut mitään. Niihin yhtälöihin nimittäin viitattiin jatkuvasti.

Pääsanomahan on tämä: E=mc2 . Se oli se mullistus. Energia on yhtä kuin massa toiseen potenssiin? En ole varma.

Suhteellisuusteoria selittää kuitenkin sen, minkä vuoksi me näemme kaukoputkella avaruuden niin kuin näemme ynnä suurimman osan planeettamme Maan ilmiöistä. Enqvist käyttää esimerkkeinä Anssi Astronautin ja Reima Runoilijan kokemuksia ja näkemyksiä. Senkin ihmeellisyyden että matkustaessaan lähimpään Andromedan galaksiin ja takaisin runoilija Reima on ollut jo kuollut ja kuopattu ja samoin hänen lapsenlapsensa jne., koska Anssi matkustaa melkein valon nopeudella, eikä siis juuri vanhene.

Aika-avaruus on siis suhteellista. Sen sijaan ennen Einsteinia käsitetty maailmankaikkeus oli absoluuttista, newtonilaista, siinä asiat pysyivät yhden ainoan luonnonlain mukaan sellaisinaan, ikuisesti ja aamen. Silloin ei tiedetty vielä että maailmankaikkeus laajenee ikuisesti. Tällä hetkellä ei tiedetä tuleeko vastaan lopullinen jäätymispiste, mutta lukiessa kyllä viluttaa. Tiedemiehet väittelevät vielä siitäkin, onko olemassa jotakin tämän maailmankaikkeuden takana, eli toisia maailmankaikkeuksia.

Pisteellä ON ominaisuuksia

toisin kuin matematiikan tunneilla 50-luvulla vielä väitettiin. Kun on kysymys äärettömästä energiasta ja äärettömästä gravitaatiosta, niin siitä tulee singulariteetti, piste. Myönnän auliisti, että olen voinut ymmärtää vanhan matematiikan opettajani väärin. Tai juuri silloin nukutti armottomasti.

Tuollaisesta pisteestä lähti Suuri Pamaus, alkuräjähdys, jonka jälkiä kuka tahansa voi katsoa kun television ohjelmat loppuvat ja lumisade alkaa. Osa siitä sateesta on alkuräjähdyksen jälkiä.

Tämä on äärettömän kiehtova aihe, äärettömyys. Kaukoputkella näkee kauas, mutta ei koskaan ytimeen eikä aivan laidoille, koska sekä laidat että Suuri Pamaus ovat läsnä kaiken aikaa kaikkialla maailmankaikkeudessa. Ajatus on niin huimaava, että ei ole ihme että huippukosmologeja ei maailmassa ole kovin paljon. Pään on kestettävä valtavan tiedon massa.

Enqvist säästää runoilijoiden (runoilija kirjan nimessä tuntuu Enqvistin päähänpälkähdykseltä, ei tämä erityisesti runoilijoiden opus ole) ja muiden tavallisten kuolevaisten hermoja, eikä tuo matematiikkaa esille. Riittää tietoisuus siitä, että matematiikka on kaunista, siinä on kaunis mieli. Tämä on oma käsitykseni, Enqvist ei rupea runolliseksi matematiikan edessä.

Enqvist kuittaa asian järkevästi: suhteellisuusteoria on matemaattisesti todennettavissa, ja teoriat, kuten infrapunasiirtymät ja valon kaareutuminen on havaittu. Sen sijaan hän kertoo, että kvanttifysiikan kanssa voi tulla vaikeuksia. Siis sen nivomisessa suhteellisuusteoriaan.

Einstein oli nero. Mutta uusia neroja tulee, eikä mikään kosmologiassa tule koskaan valmiiksi. Tapahtumia, nähtävää ja koettavaa on niin paljon, että niiden miettimiseen ei ihmiselämä riitä.

Olisi mukava ajatella, että jossakin olisi muita meitä älykkäämpien olentojen planeettoja ja siellä osaavat jo löytää sellaistakin energiaa, jolla voi matkailla valoa nopeammin. Sellaisesta ei vielä ole löytynyt mitään merkkejä.

Bob Dylan laulaa laulussaan Mr. Jones: "Oh my God, am I here all alone?" eli "Herrajumala olenko täällä ypöyksin?", niin voi olla. Mutta kyllä maapallon ihmisillä on kädet täynnä työtä, että saavat tämän planeetan säilymään elossa.

Keinot ovat olemassa, tahto puuttuu. Mutta älkää hylätkö kaukoputkia ullakolle pölyttymään!