RAHANLAINAAJAT TEMPPELEISSÄÄN

Eli kabinetit ja karvalakkipuoli

Marjatta Ripsaluoma

Vanhoissa sf-filmeissä kirkonkylän liepeillä lainehtii viljapelto, Tauno Palo kellistää naisensa heinälatoon, muuten eletään asiallista elämää, vain lauantaina lauletaan ja tanssitaan.

Joen varrelle on rakennettu ökytalot, metsän reunassa on mökkejä. Sitten SF-filmien ajan ökytalojen sekaan on noussut korskeita tiilitaloja ilmeisesti sen vuoksi että edes niissä asuisi onnellisia ihmisiä. Kirkonkylän raitteja eivät enää reunusta koivukujat vaan mainokset. Kirkonkylien ihmiset eivät tiedä tarvitsevansa kaikkea tuota tavaraa, mutta vähitellen, kun tolkutetaan, oppivat menemään pankinjohtajan puheille lainaa anomaan.

Ihmisillä on kaikki mitä he tarvitsevat. Pankkeja, vaikka he olisivat niiden orjia, seurakuntasaleja ja kirkkoja, vaikka olisivat niistä ahdistuneita, pieniä seinien sisälle rakentuvia koteja, vaikka perhe olisi särkymäisillään.

Talvisin raitit ovat autioina. On kylmä. Kapakka on ainut paikka jonne mennä lämmittelemään. Se lämpö on yhteistä yksinäisyyttä.

Lauantai-iltaisin kapakoista otetaan vauhtia tanssipaikkaan. Tyttöjä ei juuri kantakrouveissa näy, vain huoneittain nuoria miehiä. Välillä joku tuo ulkoa terveiset viimeisimmästä tappelusta, olivat kävelleet naapurikylän miehet vastaan. Mutta ei heistä vastusta ollut, perääntyivät, raukat.

Ja sisälle tulleet sankarit tarjoavat koko kierroksen.

* * *

Tämä on tosi kuva, mutta vain yksi. On tietenkin toinenkin kirkonkylä, se tärkeä. Paikalliset seurapiirit, aivan pikkuiset, mutta vähemmän on vuosien mittaan yhä enemmän. He pitävät kokouksiaan kabineteissa, usein rouvatkin pääsevät mukaan.

Tämä joukko ei juo juodakseen, henkiseksi terveydekseen, vaan seuran vuoksi. Itsetunto jo pelkästään estää mielenterveyden horjahtamisen nurin, vaikka toisaalta vaimo saattaa katsella itselleen parastaikaa jo uutta miestä. Sellaisen ei kuitenkaan pidä antaa häiritä. Kysymys on periaatteista, mutta ennen kaikkea kaupankäynnistä.

Kabinettien ihmiset edustavat yhteistä hyvää. He eivät vahingossakaan eksy karvalakkipuolelle. On paljon mahdollista, että siellä istuu yksi tai kaksi suvustaan nyrjähtänyttä ihmistä, joista saattaisi tavatessa tulla hankala.

Siinä he istuvat, rahanlainaajat temppeleissään. Heitä on hyvin vähän, mutta heidän tekemisistään riippuu kaikki.

Pankkiherra kertoo vitsin entisestä rengistä ja kaikki nauravat kuuliaisesti. Joku vakavikko, kirkkoneuvoston jäsen, kertoo että karvalakkipuolen ihmisiä pitäisi kuitenkin sääliä. Toinen vastaa siihen, että kyllä heidät on siivottava pois ihmisten silmistä.

Jos olisi mahdollista luoda linkki kantakrouvien osastojen välille, niin ei siinä olisi paljon sanoja. Karvalakkipuolen nuoret miehet remuavat ulos seuraavaan paikkaan, seuraintalon tansseille, vaikka jo etukäteen on melko varmaa ettei sieltä tyttöjä löytyisi kaikille.

Kylmä viima puree takin läpi. Talvisella raitilla eivät kuki edes rakkauden kuvat.

Ei kabinettipuolella filosofoida ja vakavikko tekee kohta jo lähtöä. Asialista on käsitelty. Rahat ja politiikka on pantu oikeille sarakkeilleen.

Viimeiset soittavat itselleen taksin, joka pysähtyy hyvän yön toivotuksin tiilitalon eteen. Kun television ohjelmat loppuvat, sammuu sininen valo olohuoneiden pehmeistä sohvanurkkauksista.

Vaimo on kierrellyt metsän laidan mökkejä ja löytänyt ihastuttavan rukinlavan, joka seisoo kukkapöydän edessä. Mies hymähtää. Mutta pitäähän vaimolla olla jotakin puuhaa. Mies katsoo hyväksyvästi puhtaan valkoista nahkasohvaryhmää.

* * *

Karvalakkipuolen nurkassa istuu nuori mies, pitkänomaiset kasvot, hiestyneet kiharat otsalla, silmät kiiltävät humalasta ja itkusta.

Hän vetää kaksi pilleripurkkia taskustaan kuin lännenmiehen revolverit ja sanoo, että ylihuomenna minä lähden. Seuraa yleinen naurunremahdus.

Vanha mies naapuripöydästä vakuuttaa että se kerjää vain sääliä, ei siitä ole edes itsemurhaan. Joku mutisee että moni meistä on jo lähtenyt, mutta häntä ei kuulla. Kiiltäväsilmäisen silmät samenevat ja pää alkaa nuokkua.

Nuorella miehellä ei ole enää mahdollisuutta perääntyä, ei sen esityksen jälkeen. Sanansa on pidettävä. Kuka hän on? Miksi hän kulkee ihmisen luota toisen luokse puhumassa outoja? Sen joku sanoo puoliääneen että mitäs muuta voi odottaa, kylän viimeiseltä huutolaispojalta.

Mutta hän nostaa päänsä vielä ja manaa kaikki vanhat miehet kaasukammioihin. Muuta hän ei voisi vastatakaan.

"Jos olisi edes kesä", hän sanoo, "Näkisin silmut puissa ja puhkeaisin rakkauteen."

                        * * *               

Toivorikkaasta ja totisesta nuoresta kasvaa tuskainen ja epätoivoinen aikuinen näillä lakeuksilla. Ei ole enää mahdollisuutta pehmeään laskuun nuoruudesta aikuisuuden arkeen. Miksikö? Siksi että mitään ei enää ole.

Ei ole metsurin hommia, isovanhemmat istuvat mökissään eläkkeellä ja horisevat. Navetta on jo luhistunut. Ketunnahkabisnekseen lähti muutama koulukaveri, mutta ei siihen voi maaton ruveta. Vanhemmat kuolivat jo kun hän oli pieni, joutui sitten vieraisiin perheisiin.

Perhe on suljettu yhteys, myös näillä lakeuksilla joilla ei aikoinaan jumalauta pilkattu jumalaa. Miehet olivat vahvoja, niin ainakin isovanhemmat sanovat: tiesivät paikkansa, tekivät asialliset työt. Ja koska oli pieni tehdaskin siinä, tuotti kippoja ja kiuluja, niin sekin antoi elannon. Vaimo tuli naapurista,  ja  lapset saatiin kouluun.

Nyt kouluja on jäljellä enää muutama. Ne jotka vain ovat jaksaneet, ovat lähteneet etelään tai Ruotsiin, vaikka ei Ruotsikaan enää kovin mielellään ota uusia suomalaisia vaivoikseen. Tuli siellä se kielilakikin tehdyksi ja sitä pitäisi ehkä alkaa toteuttaa. Että suomeksi oikein palveluja Slussenin sisseille.

Nuori mies on saanut pilleripurkin mielenterveystoimistosta. Apteekissa epähuomiossa antoivat kaksi purkkia yhden sijasta. Sellaisia pikkuvirheitä sattuu. Mutta nyt ei ollut tietenkään kyse sattumasta. Hänestä tuntuu että on kyse enemmästä kuin pelkän terveyden hoitamisesta. Yleensä se sentään hoituu pelkästään vähän kaljaa litkimällä.

 

Hän lähtee ulos ja kiroaa vielä kerran kaikki vanhat miehet kaasukammioihin. Sen jälkeen hänestä ei enää kuulla mitään.