Jusa Peltoniemi
ÄIJÄKÖÖRI STEMMAT KADOKSISSA
Marjatta Ripsaluoma
Kansilehdellä lukee että "Sosialisoiminen ja jälkipainos kielletty".
Lisäksi informoidaan että kyseessä on revyyromaani. Olen vähän ymmälläni.
Olen aina luullut että revyyt ovat suomenruotsalaisten aluetta. Että revyitä
tehdään esitettäväksi. Että niiden muutamaan esitykseen tulevat kaikki kylässä
asuvat, sinne ungdomsföreningenin saliin. Että jutun juju on siinä, että
jok'ikinen ymmärtää hauskuuden oikein: väärin virittäytynyt basso on sitä
edellisillan seikkailujen vuoksi, mutta myös koska väärin virittäytyminen on hauskaa.
Sen lisäksi asiaankuuluvat poliittiset ilmiöt ja henkilöt ovat tunnistettavia.
Tieto että kirjailija ja runoilija Jusa Peltoniemi on myös teatteritaiteen
maisteri helpottaa hiukan. Kirjassa on draaman laji kohdallaan. Henkilöt ilmoitetaan,
samoin aika jota eletään niin kuin pitääkin.
Vaasassa pidettiin hiljattain LittFest eli KirJuhlat (mikä nimihirviö),
jonka alkajaisiksi esitettiin Lorcas'in runoja (mitä sivistymättömyyttä:
tiedotustekstin laatija ei tiennyt kenestä on kyse!). Esiintyjiä oli paljon, heistä
suuri osa ruotsinkielisiä.
Suomenkielisistä mukaan oli mahtunut keskipohjalaissyntyinen Jusa Peltoniemi.
Kuuntelin tämän Mestarilaulajat -romaanin luentaa eräänä
sunnuntai-iltapäivänä. Ja nyt olen kirjan lukenut.
Musiikki kirjallisuutena
on vaikea juttu. Kuvittelen että musiikkikriitikko joutuu hakemaan arvionsa
tunteista, väreistä ja tunnelmasta. Sanatonta ei voi sanoa.
Jusa Peltoniemi on ratkaissut asian ottamalla päähenkilökseen kollektiivin, eli
kuoron. Kuoro on helppo verbalisoitava, koska kollektiivi elää ja puhuu muutakin kuin
laulujaan. Se pirstoutuu, se kokoontuu yhteen, sillä voi olla juhlahetkiä, joskus se
vanhenee ja unohtaa stemmat.
Valitettavasti useimmiten kuoron virittäytymiseen vaikuttavat edellisillan
harrastukset. Vitsi on vähän vanha. Mutta lisäpontta virittäytymiselle toisaalta
tuovat poliittiset sotkut joita riittää.
Aika on jsp eli jatkosodan päätyttyä. Aivan revyyromaanin alkuun
selvitetään täyskäännös mikä kuorolaisten ohjelmistossa ja ajattelutavassa
tapahtuu. Ajatukset lähtevät muisteluksesta, kun yksi kuorolainen saa kehuja Känältä
(=Kekkonen) komeasta puoliturkista joskus 30-luvulla. Takki on ammuntatakki.
Ampumajoukkueen kaikilla jäsenillä on samanlaiset:
Välipohjan Suojeluskunnan Laulajien pienoiskivääristemman ammuntatakki.
Suojeluskunta: Äskoo. Äijäkööri. ÄäKöö. Voisivathan valvontakomission
miehetkin nähdä siinä tiettyä linjakkuutta. Mutta kuten me kuorolaulupiireissä
toteamme: jos riski on olemassa, se otetaan.
Känä kertojan mukaan innostui takeista ja halusi niitä lisää ja armeijalle.
Viaton välipohjalainen ihmetteli asiaa, mutta Känä sanoi että ei ihan vielä, mutta
kohta. Silloin taisi olla sotaa ilmassa.
Huumoria keskipohjalaisittain
Joskus muinoin Järviseudulla asuessani huomasin että keskipohjalainen huumori on
hyvin erilaista kuin eteläpohjalainen. Keskipohjalainen ei tyydy paukahroksiin, vaan
suoltaa tarinaa vähän samalla tavalla kuin keskisuomalaiset tai savolaiset.
Maakunnissa on selvä ero. Keskipohjalaiset osaavat myös ottaa riskejä, eikä
poliittisena tuuliviirinä pyörimistä oteta kovin vakavasti. Sillä tavalla säilyy
hengissä paremmin.
Sillä tavoin on myös helpompi sopeutua sotakorvauksiin ja sen jälkeen tuottoisaan
idänkauppaan, josta esimerkkinä esitetään kirjassa Ewigin omistama Kussatehdas.
Medialle suodaan kirjassa myös tilaa: on kaunopuheinen Välipohjalainen ja äijäköörin
omakseen suunnittelema Kaupunkilehti, jonka osakekanta ostetaan. Lehdestä tulisi
porvarillinen ja itään nojaava, kuten Ewig asian ilmaisee.
Siinä samassa rehabilitoitu Oskari Tokoikin tulee kummittelemaan, Viljami
Kalliokoskesta puhumattakaan.
Mikäli kuorolaisilla on vastineensa elävässä elämässä, minä en vaasalaisena
niitä osaa mennä arvuuttelemaan.
* * *
Mutta. Oliko minulla hauskaa kun luin kirjaa? Hymähtelin usein, mutta ääneeni en
päässyt nauramaan. Pitääkö revyyromaania lukiessa olla hauskaa? Kirja on aivan
tavattoman hyvin rakennettu, siinä on upeita oivalluksia, kirjailijalla on
tilannekomiikan avaimet käsissään, mutta ovet eivät aivan aukea. Raolleen ehkä.
Komiikka on hirveän vaikea laji, varsinkin romaanin mittaisena.
Jäin miettimään yhtä mahdollisuutta kirjan onnistumiseksi. Entä jos siitä
tehtäisiin revyy? Esittäisikö Ykspihlajan työväennäyttämö sen, ottaisiko
ohjelmistoonsa, löytyisikö tarpeeksi kirkkaita tenoreita ja möreitä bassoja?
Jusa Peltoniemi: Mestarilaulajat. WSOY 2003. 183 s.
