Juhani Niemi: Arvid Järnefelt. Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. SKS 2005, 340 s.

 RAUHANMIES TUOTANTONSA JA AATTEIDENSA LÄPIVALAISEMANA

Perusteellinen elämänkerta muun muassa kirjailijasta

Marjatta Ripsaluoma

Mikä tekee ihmisestä kansalaisen? Onko isänmaalla hellät vai irvistelevät äidin kasvot? Onko mahdollista että kansallisvaltio on myös monikulttuurinen? Ja jos on niin mitä ihmettä se voisi tarkoittaa? Ehkä nämä kysymykset voi selittää tutkimalla historiaa.

Tämän kirjan kohdalla kysymys on Suomen itsenäistymisestä ja sen sisällöstä. Tutkimuksen henkilöitymä on paras mahdollinen, Arvid Järnefelt. Hän oli varsinainen geenien ja kulttuurien risteytys. Isä Alexander oli Pietarin ruotsinkielisiä aatelisia, äiti Elisabet taas Baltian Liivinmaan  Clodt von Jürgensburg-aatelissukua. Elisabetin suvusta antaa hyvän kuvan Hämäläinen-Forslundin kirja Elisabetin romaani, joka on esitelty tällä sivulla otsikolla Elisabet.

Kun puhutaan Järnefeltistä, täytyy puhua myös Suomen kirjallisuuden vaiheesta ajalta heti jälkeen Kalevalan ja Aleksis Kiven. Kirjallisuus ei ollut itsestään selvästi suomenkielistä vielä 1800-luvun loppupuolella. Siihen tarvittiin kielipolitiikkaa - ja Venäjän suuriruhtinaan autonomiaan kohdistuvaa sortoa.

Sillä ihmiset nousevat sortoa vastaan, ennemmin tai myöhemmin. Ehkä niin olisi käynyt vaikka Suomi ei olisikaan siirtynyt Venäjän vallan alaisuuteen vuonna 1809. Jossittelu on tietenkin turhaa.

Me olemme mitä olemme, kansakuntana, kulttuurina ja geopoliittisena kokonaisuutena.

Tolstoilaisuus

Ideologisesti tolstoilaisuus on kadonnut. Oli nimittäin olemassa kreivi Leo Tolstoi, joka vetäytyi Jasnaja Poljanaan 1800-luvun alkupuolella viljelemään maata ja kirjoittamaan, kun oikeastaan säädyn velvollisuus olisi ollut toimia keisarivallan kannattajana jossakin tärkeässä virassa.

Kysymys oli aatelisen ihmisen kapinasta. Mutta myös pyrkimyksestä kohti yksinkertaista ja tuhlailematonta elämäntapaa. Tolstoin vastalause oli mitä poliittisin.

Samaan aikaan, kuten Niemi kirjassa argumentoi, oli syntymässä kapitalistinen talousmalli ja sen vastavoimaksi sosialismi. Sillä tavoin 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku oli hyvin mielenkiintoinen ja tärkeä vaihe.

Tolstoilaisuuden ydin oli pasifismi. Sitä sellaisenaan ei ole ollut enää I maailmansodan jälkeen. Se sota tuhosi mahdollisuuden rauhanomaiseen kehitykseen eikä sodille loppua näy. Arvid Järnefelt oli Suomen tunnetuin Tolstoin seuraaja. Hän kykeni taustansa vuoksi seuraamaan yhteiskunnallista ja kulttuurista keskustelua niin idässä kuin lännessäkin.

Arvid Järnefeltin vanhemmat omaksuivat fennomaanisen uudistusliikkeen arvot. Sen vuoksi kaikki lapset saivat suomenkielisen kasvatuksen. Lapsista tuli uuden ajan airuita ja monessa mielessä suomalaisen kulttuurin "isovanhempia": esimerkiksi 1920-30-luvun Tulenkantajat kunnioittivat Arvid Järnefeltiä suuresti.

Lapsista Arvidista tuli kirjailija ja maailmanparantaja, Eerosta taidemaalari, Armaksesta säveltäjä ja Ainosta Sibeliuksen Ainolan emäntä ja muusa. Ensimmäisen elämänkerran Arvid Järnefeltistä kirjoitti oma tytär Maija.

Ei kipsipää

Juhani Niemi aloittaa elämänkertakirjan miettimällä sitä, miksi elämänkerta kirjallisuustieteessä ja/tai -historiassa pitäisi kategorisesti kieltää. Hänen mielestään kuljettamalla rinta rinnan kirjailijan henkilökohtaista ja ammatillista historiaa, elämänkertaa ja tuotantoa, saa selvän kuvan, ehkä "todemman" kuin esimerkiksi lukemalla muiden kirjailijoiden tekstien läpi tutkittavaa tuotantoa (=intertekstuaalisuus).

Arvid Järnefeltin tapauksessa elämänkerralle on erityisen hyvä syy. Mies oli hyvin monipuolinen. Se että häntä toisaalta arvosteltiin ankarastikin tuotantonsa, esimerkiksi kirkon kritiikin, vuoksi, mutta toisaalta kunnioitettiin melkeinpä pyhimyksenä, antaa hänestä ristiriitaisen kuvan.

Hänestä ei ole kipsipääksi kansakunnan kaapin päälle. Vaikka rehellisyydellään ja tinkimättömyydellään hän olisi ehkä senkin paikan ansainnut. Vaan tuskin hän olisi siitä piitannut.

Niemen kirjoitustapa on rauhallinen, analyyttinen, tyyni. Hän tukeutuu muihin auktoriteetteihin, mutta kokoaa sitten joka luvussa hyvin yhteen asiat. Johtopäätökset eivät tee Järnefeltistä henkilönä tolstoilaista kiiltokuvaa, joka raatoi maatilallaan kuten esikuvansa, vaan kärsivän, kärsimättömän ja usein hyvin narsistisen luovan ihmisen kuvan.

Oli helppo lukea Niemen tekstiä, koska Järnefeltiä ei ole koskaan kouluaikanani pakkoluetettu tavalla, joka tuhosi esimerkiksi ilon Kalevalasta vuosikausiksi. Järnefeltiin viitattiin kyllä koulussa, mutta enemmänkin aatekirjailijana. Aatteisiin tukeutuva kirjailija ei jotenkin ollut oikea kirjailija.

Oppikoululaisten ei oletettu juuri ymmärtävän aatteista mitään. Kuitenkin Järnefeltinkin sanoman ajasta ja aatteista voisi kiteyttää vaikkapa Eino Leinon Lapin kesä-runon tapaan: Tääl kaikki suuri aina tahtoo kuolla.

On vaikeata ja ankaraa olla ladun avaaja, kun siihen ei pakota työ eikä toimeentulo, vaan sisäinen pakko. Toimeentulon hakija tekee ehkä enemmän kompromisseja.

Realismi tulee

Venäläinen realistinen koulukunta tarjosi tyyppikuvauksen mallin, johon piirin jäsenet toivat omia persoonallisia mieltymyksiään.  Tässä on pähkinänkuoressa Elisabetin estetiikka eli eräänlainen totuususkonto, jonka ydin on kosmopoliittinen. Elisabet oli tunnettu mm. Kuopion kirjallisesta salongistaan ja myös nuoren kirjailijan Juhani Ahon tukijana. Elisabet myös käänsi suomenkielisiä tekstejä venäjäksi, vaikka ne eivät oikein naapurissa tulta ottaneetkaan.

Arvid oli äidin poika eli: Nykyinen realistinen taide vaatii välttämättä harjoitelmia itse luonnosta, kuten kuuluu yksi Kirjailijakoulun opinkappaleista. Kirjasessa oli paljon ultimaatumeita, välttämättömiä päämääriä, joihin rehellisen realistin on yllettävä.

Tekstien on oltava visuaalisia, niiden on sisällettävä välttämättä kansankuvauksia, niillä on oltava yhteiskunnallinen päämäärä, sitä paitsi on pyrittävä objektiivisuuteen ja ihmiskuvauksen psykologiseen oivaltamiseen. Järnefelt opiskeli Saksan Leipzigissa vv.1884-85, sai vaikutteita Immanuel Kantin filosofiasta ja kuunteli Wilhelm Wundtin filosofis-psykologisia luentoja.

Järnefelt käsitti Tolstoin opit tässä vaiheessa Kantin velvollisuusetiikan mukaisesti. Mutta, kuten Niemi huomauttaa, voimakas reaktio Tolstoilla johtui myös tarpeesta ratkaista henkilökohtaisia ongelmia.

Herääminen ja valaistuminen

Tolstoin Tunnustus 1880-luvun ilmestyi alussa venäjäksi, suomeksi käänsi K.W. Järnefelt eli Kasper, Arvidin isoveli, v. 1906, mutta Arvid sen sijaan julkaisi kirjan Heräämiseni 1894, samanlaisia henkisen muutoksen kuvauksia kumpikin.

Maa kuuluu kaikille! (1907) käsitteli Laukon torpparihäätöjä. Teoksessa Veneh'ojalaiset (1909) Järnefelt näkee jo selvästi minkälaisia vaaroja köyhyys on tuomassa muuten selvään maan itsenäistymispyrkimykseen, kirjassa on kuvattu mm. Viaporin kapina. Torpparikirjasen otsikossa on huutomerkki. Kangasalan karhu, eli Agathon Meurman, kartanonomistaja ja senaatin jäsen, vastasi kirjaan samalla otsikolla mutta ilman huutomerkkiä. Seuraavien painosten esipuheessa taas Järnefelt vastasi Meurmanille. Kirja ylsi kolmeen painokseen ja 25 000 myytyyn kappaleeseen, joka tuolloin oli todella paljon.

Valaistuminen on heräämisen kielikuva, koska entinen elämä näyttäytyy yhtäkkiä hämäränä. Murroskohtia osuu sekä ihmisten omaan elämään että yhteiskuntaan ja joskus ne osuvat samaan aikaan. Silloin tapahtuu yleensä jotain hyvin nopeasti.

Veneh'ojalaisissa minua ihmetyttää Järnefeltin tavaton tarkkanäköisyys. Kuitenkin kritiikki osin tyrmää kirjan liioittelevana. Järnefeltissä on ollut herkkyyttä nähdä ja tuntea, joka varmaan osin johtuu hänen ulkopuolisuudestaan ja monikulttuurisuudestaan.

Perheen murros osuu aikaan, kun perheenisä muuttaa Vaasan läänin kuvernööriksi.  Alexander-isä saa useita halvauskohtauksia 1890-luvulla, Elli-siskolla on mielenterveysongelmia, Ainolla on omat vaikeutensa ja samaan aikaan tapahtuu kansallinen kiristyminen suhteessa Venäjään. Perheen ja Suomen kohtalot kietoutuvat yhteen.

Heräämisen avaaminen on Niemen mielestä mahdollista seuraamalla Sören Kierkegaardin tapaa etääntyä estetismistä ironian avulla. Kiinnostaisi tietää myös seurasiko Järnefelt Snellmania ja tutustuiko Hegeliin. Vaikuttaa tosin siltä, että Järnefelt kohdisti huomionsa  uskonnonfilosofiaan ja psykologiaan eikä valtio-oppiin. Mutta kyllä hän myös yhteiskuntafilosofi oli. Hän uskoi talonpoikien tahtoon ja kykyyn selviytyä myös itsenäisen Suomen jäseninä, ellei suorastaan johtajina.

Koulutusta hän piti tärkeimpänä asiana, millä tietämättömyys ratkaistaisiin. Kansakoululaki oli ollut olemassa jo kauan, mutta silti kiertokoulut olivat edelleen yleisin koulumuoto. Lukutaitoprosentti ei ollut kovin korkea.

Isänmaan kuva näkyy selvästi teoksessa Päiväkirja matkaltani Venäjällä (1899). Kaukaa näkee paremmin. Sitaatti matkakirjasta: Kotimaa on siksi, että voisi oppia rakastamaan sitä, mikä ei ole kotimaa, siis kosmopoliittinen näkökulma. Tolstoi sanoi sen näin: Patriotismi on orjuutta.

Järnefelt toi Suomeen ajatuksen maailmankansalaisuudesta.

Rakkauden voima

Olin ajatellut että henkilökohtainen on poliittista on 1960-luvun politiikkaa. Jos olisin ymmärtänyt tutustua Järnefeltiin jo ajat sitten, muutamia hajahuomioita enemmän, olisin huomannut että ajatus on jopa suomalaisen kirjailijan esittämänä yli 100 vuotta vanha.

Järnefeltin kirjoja (kaikkiaan 39 julkaisua, mukana myös näytelmiä ja lasten alkeisopetukseen tarkoitettuja tekstejä) on ollut kyllä saatavilla suhteellisen säännöllisesti. Nyt on toivottava että kirjeenvaihto ja päiväkirjat julkaistaisiin myös, koska Niemi löytää päiväkirjoista paljon mielenkiintoista materiaalia.

Tässä kuvaus kirjailijan yksinäisestä kamppailusta:

Luopuminen Jumalasta ja siveellinen turmeltuminen. Koston sijasta Jumalan ilmestyminen ja taas autuaitten sielunrauha tämän johdosta: herääminen. Ankaran toteuttamisen ponnistukset, ero kotoa, kirkossa käynnit jne., pettymykset, ulkomaan retket, lankeeminen takaisin tupakan polttoon ja juopotteluun= uusi Jumalan hakeminen, mutta nyt ilman tätä autuuden yllykettä.

Tässä puhuu jo vanheneva kirjailija. Kun hän puhuu Jumalasta, hän ei välttämättä tarkoita jonkun kirkon jumalaa vaan korkeata prinsiippiä yleensä, jonka hän yhdistää moraaliin.

Mutta suurin yllyke kirjoittamiseen on kuitenkin rakkaus. Ellei "rakkaus" kehoita jotain kirjoittamaan, ei pitäisi mitään kirjoittaa, miettii Järnefelt päiväkirjassaan.

Niemi pohtii fennomanian merkitystä: Aikalaisdokumentit todistavat, miten intensiivisesti tunteet ohjasivat fennomaanisivistyneistön kulttuurista käyttäytymistä ja normaalia perhe-elämää 1800-luvun lopulla.

Järnefeltin  kerronnan ytimessä ovat nämä kaksi voimaa, eros, sukupuolinen rakkaus, tai agapee, jumalallinen rakkaus.

Mutta teoksissa on usein lopussa tragedia paitsi että murhenäytelmän olemukseen kuuluu myös lopun katharsis ja muutos. Järnefelt itse puhuu sovituksesta, joka kuulostaa hyvinkin kristilliseltä.

Kokoava kirja

Juhani Niemi on tehnyt hyvää työtä. Paikoin teksti on ehkä hieman liiankin sävyisää, mutta toisaalta tarkoitus ei liene, että tutkija ottaa kirjailijan roolin intohimoisena aatteen miehenä.

Kirjassa on kattava hakemisto ja kirjallisuusluettelo. Tekstin sisällä ovat viitteet järjestyksessä ja auttavat luomaan kokonaiskuvaa kirjailijan ja ajattelijan monipuolisesta ja pitkästä urasta.

Järnefeltillä oli heikko sydän, mutta hän käsitti että fyysinen työ tekee hyvää kirjailijan työn rinnalla. Maatalossa Lohjan Rantalassa tuntui vallinneen hyvä ja demokraattinen henki. Kun vieraita tuli, he löysivät itsensä välittömästi heinäpellolta tai navetasta. Työssä.

Jännittäväksi Järnefeltin tekee se, että hän tuntuu hyvin nykyaikaiselta ja ajankohtaiselta, sekä kirjailijana että ajattelijana. Ehkä koulut voisivat ottaa jälleen hänen kirjojaan ohjelmistoonsa. Kyllä niillä on ehdottomasti paikkansa Suomen aate- ja kirjallisuushistoriassa.