JP

J.P.Pulkkinen: Minä, Laura ja Gary Grant. TEOS 2006, 149 s.

MELKEIN MITÄ VAIN

Marjatta Ripsaluoma

Juuri käväisin lueksimassa YLEn sivuston blogeja.  Silmiin osui J.P. Pulkkisen käsittämättömän hirveä ja absurdi päivä, joka alkaa henkilön ollessa harmaavanukasta ja sitä tietä päätyessä Ateneumiin. Pulkkinen on  YLE 1:n radion kulttuuritoimittaja, joten hänelle tuli ajatus että kulttuuritoimittajan olisi mentävä Ateneumiin oli sitten harmaavanukas tai ei.

Luulen että harmaavanukkaille kyllä kaikenlaista tapahtuukin. On onnellista jos sellainen osaa myös kirjoittaa. Puhua hän kyllä osaa ja vaikka hän tässä kirjassa Gary Grantia miettiessään - tai siis novellin minä, anteeksi - sanookin, ettei ikinä ole onnistunut kykenemään täydelliseen elokuvafriikkiyteen, niin jotain sellaista hänessä on. Sen verran usein hän käyttää radiojutuissaan materiaalina elokuvaa ja etenkin elokuvan äänimaailmaa.

Gary Grantia ihailevalle nuorelle miehelle voisi huomauttaa, että meillä jo ON keskuudessamme Peter von Bagh, jota ylittävää elämää suurempaa friikkiyttä ei voi olla. Ehkä nuori miehemme tuntee riittämättömyyttä.

Minusta von Bagh on kyllä vähän tosikko.

Tragikomediaa

Niin, ja tällaisessa kirjallisessa tekstissä täytyy tietenkin sanoa elokuvaentusiasmi, eikä friikki, joka on Ameriikan slangia. Sellainen virne näissä novelleissa on, että Pulkkinen on taatusti jossain vaiheessa joutunut myös Freak Brothers'n  (suom. muistaakseni Friikkilän veljekset) vaikutuspiiriin. Siellä on esimerkiksi Fat Freddy ja hänen hyvin hännäkäs takkuturkkinen kattinsa.

Ei ole rikos olla suhteellisen nuori kirjailija. Tärkeätä sen sijaan on osata annostella huomiokykyä sopivasti siihen suuntaan, että mitään kamalaa ja peruuttamatonta ei ole, jos näkee asioissa myös huvittavia piirteitä.

Nämä ovat lyhyitä ja nasevia kertomuksia, joissa on alku, keskikohta ja loppu. Mutta kyllä ne on luettava sanasta sanaan, koska tarinoiden käänteiden lomasta pilkahtelee vähän väliä tolkuttomuuksia.

Yleisesti huomaan että ainakaan ei ole kyse tosikon nuoren miehen odysseioista, jotka ovat kirveleviä ja traagisia ja loppuvat katastrofiin. Sellaisia on jo aivan riittävästi.

Kymmenen tarinaa

Kirjan alaotsikko on kertomuksia kuuluisuuden varjosta. Paitsi nimikertomus, myös useimmat muut ovat sellaisia, jollaisiin kulttuuritoimittaja eittämättä törmäisi.

Yksi on runotaistelu joka on puhjennut Tampereen ja Turun välillä, tässä väitetään tappelun kertomuksessa Lyriikkaa ja lihasvoimaa olevan Turun ja Tampereen välillä ja leviävän Tapparan ja TPS:n jääkiekkopeleihin asti, joka sinänsä on hykerryttävä asia. Noh, kulttuuria ja urheilua molempia tuetaan veikkausvoittovaroin.

Toinen on surrealistinen My Favorite Things jazz-muusikoista ja yllätysvieraasta, joka on BB, ja kaiken lisäksi toimittaja Tuomas Nummen ja hänen vaimonsa Stinan kotona. Toimittaja määritellään näin:

"Nouse, juo kahvia, harjaa hampaat ja nosta puhelin. Pane asiat liikkeelle.

   Hän toimii riippumattomasti. Hänen mielensä vain takertui."

Sitten on tarina Toisesta naisesta, josta ei kannata kertoa ettei yllätys mene sivu suun. Se on lievästi vakavampi tarina, joka vähän harmittaa minua sen vuoksi, että vakavuus liittyy ikääntymiseen.

Kunnon kriitikkona kyttäsin epätasaisuuksia tässä kirjassa, mutta eipä niitä löytynyt. Luulen että meillä on nyt peruuttamattomasti uusi suomalainen kirjailija, mistä on syytä olla iloinen. Tämä nimittäin on Pulkkisen toinen kirja vasta.

Olin lukevinani lauseen tai kaksi Pulkkisen radiopuheista tässä kirjassa. Mutta olisi pitänyt kirjoittaa heti ylös, että voisi sanoa varmasti. Ja jos olisikin ollut samoja lauseita, niin ei sekään kai rikos ole.