Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

FANTASIAN LENTOA

Marjatta Ripsaluoma

Suurin osa ihmisistä lienee kuullut ensimmäisen kerran Johanna Sinisalosta, kun hän voitti Finlandia-palkinnon esikoisromaanillaan Ennen päivänlaskua ei voi, jossa kerrotaan mm. peikoista Tampereen Kaupin metsissä. Eräs peikko eksyy kaupunkiin asti.

Olin lukenut jo ennen muutaman hänen tieteisnovellinsa tieteiskirjallisuuslehdestä, joita Suomemmekin pienessä maassa ilmestyy. Niiden suosio on kasvanut tasaisesti lähinnä Tolkienin Sormusten herran ja Harry Potter -tarinoiden myötä. Tai ennemminkin niistä tehtyjen elokuvien takia. Suomalaisten kirjoittajien määräkin on jo melkoinen.

Tiedän että alan miehet ja naiset vetävät viivan fantasian ja tieteiskirjallisuuden välille. Syyt eron korostamiseen ovat minulle tuntemattomat.  Kyllä minulle Isaac Asimovin kertomukset ovat samaa lajia kuin Sinisalon kansantarustoon perustuvat kirjat.

Ehkä se on makuasia.

Yhdistävä tekijä

Sinisalon novelleissa on kansantarusto. Hän on tutustunut erityisesti saamelaiseen mytologiaan. On oikeastaan kummallista, että saamelaisuutta ei ole rummutettu suomalaisten tietoisuuteen myös kulttuurisesti, ei edes Suomessa. Yleensä tiedämme vain konfliktit, jotka johtuvat siitä että Suomen valtio syntyvaiheessaan otti ja katsoi omistavansa saamelaisten maat.

Saamelaiset ovat kuuluva ja näkyvä kansanosa maailman alkuperäiskansojen kongresseissa. Alkuperäisväestö on myös jo saanut ensimmäisen Nobelin rauhanpalkinnon 1992, jolloin sen sai Guatemalassa asuva maya-intiaani Rigoberta Menchu Tum, siis kaiken lisäksi nainen. Hän on kyennyt rauhanpalkinnon avulla lisäämään tietoisuutta kaikkialla maailmassa alkuperäiskansoista ja etenkin heidän sorrostaan.

Sinisalo myös kertoo meille kahden kansantarustoa käsittelevien kirjojen nimet: Uno Harvan Suomalaisten muinaisusko (WSOY 1948) ja Juha Pentikäisen Saamelaiset, Pohjoisen kansan mytologia (SKS 1995). Kummassakin kirjassa esitellään laajasti yleistä kansanrunoustutkimusta, vertaillaan löytöjä ja eri tutkijoiden metodeja. Peräti mielenkiintoisia opuksia, Harva ehkä astetta mielenkiintoisempi vanhahtavan kielen ja tavattoman  perinpohjaisen tutkimustyön vuoksi. Pentikäinen ennemminkin nojaa jo ennen tunnettuun.

Uno Harva ei voinut vielä tuntea Nils-Aslak Valkeapäätä, niin kuin totisesti tunsi Pentikäinen. Pentikäinen korottaa Valkeapään Elias Lönnrotin rinnalle Suomen merkittävimmistä mytologeista.

Mytologi? Se on semmoinen otus, joka tietää, tuntee ja luo. Meidän saamelaisemme pääsi joikaamaan Norjan olympiakisoihin, mutta ei Suomen. Tässä voisi nähdä ehkä jotain symboliikkaa.

Sivistyksen mitta

Sinisalo ei saarnaa, vaan kuvaa. Rakeisesta kuvasta, joka etiäisestä muodostuu, voi lukea monenlaisia asioita, myös murhan. Mutta jos sallitaan lukea asiaa näihin tarinoihin, jotka ovat usein peräti runollisia, niin sitä on sivistyksen voima, usko luomisen parantavuuteen, yhteisyyteen.

Ihmiselämässä on hirveästi sekasotkua ja meteliä, tarpeetonta viestintää, josta suurin osa alkaa olla häiritsevää, jopa terveyttä uhkaavaa. Miten siihen on jouduttu on asia sinänsä, mutta tarinoilla voidaan ihmisiä myös lohduttaa, heitä voidaan hauskuttaa ja lopulta heille voi kertoa kuolemanvakavia asioita.

Siinä on kaiken kirjallisuuden merkitys: tiedon ja sivistyksen lisääminen. Mutta ihmisen kyky kääriytyä ikiaikaisiin myytteihin, suunnistaa niiden mukaan on meillä olemassa kenties enää vain aivan pohjoisessa. Sinisalon kirja herättää pienen toivonkipinän: ehkä myös suomalaisissa on jäljellä vielä jotain alkuperäistä. Ihmisyyttä, jopa?

Onko todella niin että on jo pakko matkustaa kauas ennen kuin kohtaa jotain autenttista.

Jäin tässä miettimään pitäisikö myyttejä enää liiemmälti edes tutkia. Entä jos annettaisiin olla? On onneksi tämä kieliero, harva meistä saamen kieltä taitaa. Annettaisiin sen hennon voiman, joka meidän pienessä Suomessamme vielä nukkuu, olla ja vahvistua.