Joel Haahtela

KAIPUUN HÄMÄRÄ KOHDE

Marjatta Ripsaluoma

Tätä kirjaa ei voi lukea harppoen. Sitä paitsi se on niin ohut, ettei siihen ole syytäkään. Silti se nielee lukemisaikaa yhtä paljon kuin paksu eeppinen romaani.

Joel Haahtelan Elenan kirjalajiksi mainitaan pienoisromaani. Yhtä hyvin olisi voitu kutsua sitä pitkäksi proosarunoksi. Sen kieli on äärimmäisen tiivistä ja kaunista. Kauneudella en tarkoita tässä roskalehden julkkisnaisia ja heidän kotejaan ja garderoobejaan. Tarkoitan sellaista joka häivähtää näkökentän laidalla ja aukeaa suureksi fantasiaksi aivoissa:

Myöhemmin kävelen pitkin lehmusten reunustamaa kujaa. Kun sitä kävelee niin tuntuu kuin kävelisi maailman äärtä. Puiden välistä näkee niityt, jotka kaartuvat äkisti taivasta vasten ja näyttää kuin siinä olisi reuna, jolta voisi pudota. Tulee samaan aikaan painava ja irtonainen olo. Mutta jos jatkaa suoraan, tulee kaupunkiin ja voi tuntea olonsa taas normaaliksi. (s. 27)

Kirja on päähenkilön päänsisäistä puhetta. Se on johdonmukaista ja hyppelehtivää, siinä on punainen lanka, joka katoaa heti ilmestyttyään assosiaatioiden sokkeloihin.

Päähenkilöä huimaa, sydän tykyttää, hän kompastelee. Mutta aivot toimivat herkeämättä, kun hän jäljittää kaipuunsa kohdetta, Elenaa. Jossain vaiheessa kirjaa ilmenee, että mies on vanha. Mutta silläkään ei ole kovin suurta väliä.

Kirja on epäilemättä eksistentialismin ylistys. Sillä pelkästä olemassaolosta ihmisten maailmassa ja kaupungissa tässä on kysymys.

Useaan kertaan mainitaan itsemurha. Monet ihmiset myös ilmestyvät ja katoavat, sattumanvaraisesti. Päähenkilö tekee äärimmäisen teräviä havaintoja, jotka ovat kuin upiuuden hienon digisysteemikameran tulosteita.

Eräs itsemurhaaja hyppäsi alas sillalta. Hänen housuntaskustaan löytyi viimeinen viesti vaimolle, mutta siitä ei enää saanut selvää.

Miksi itsemurhaaja aina jättää viestin? Onko jälkeenjääville tärkeää tietää miksi ihminen teki itsemurhan? Miksi? Lohduttaako tieto? Eikö se vain tuota tuskaa?

Lännenelokuvissa huudetaan usein ennen kapakka-ammuskelua, että älkää ampuko pianistia. Tässä pianisti esiintyy ja ampuu itsensä.

Eläminen maailmassa ja kaupungissa ei ole elokuva. Mutta eläminen on mahdollista ja sen tekee hyväksi kaipuu, vaikka kohde ei koskaan tulisi kohti ja lähelle. Kaipuu on mielentila, eikä sitä muuta kohtaaminen kohteen kanssa.

Haahtela on nykyprosaistiemme kärkeä. Suosittelen!

Joel Haahtela: Elena. Otava 2003, 126 s.