Jari Lindholm: Kalashnikov Cocktail. WSOY 1990, 374 s.

MYRKYTETTYJÄ MUNIA TIIBETISSÄ eli taustaa  Aasian tapahtumille

Marjatta Ripsaluoma

Tiibetin kansallinen ja hengellinen johtaja täytti hiljattain 70 vuotta. Hän on maailman arvostetuimpia johtajia, koska on niin täysin rauhanomainen suhteessaan maailmaan ja niiden ihmisiin, jopa omaa kansaansa kiduttavia miehittäjiä, kiinalaisia kohtaan.

Eteläinen Aasia on levotonta aluetta. Kerrotaan että syy Amurin tiikerin uhkaava sukupuutto johtuu miltei täydellisestä laittomuuden tilasta, joka vallitsee Venäjän ja Kiinan rajalla. Afganistanissa on edelleen sotatila, vaikka kansainväliset miehittäjät, USA etunenässä, muuta väittävätkin.

Aseita kuljetetaan rajojen läpi. Asekauppiaiden kannoilla kulkevat toimittajat, jotka haistavat tulevan konfliktin usein ennen kuin edes sotilaat niistä tietävät.

Minulla on kirjahyllyssä muun muassa tämä kirja, jonka otin uudelleen käsiini nähdäkseni mitä on tapahtunut aiemmin. Vaikkapa ennen syyskuun 11. päivää vuonna 2001.

                                                * * *

 

-Täytyisi mennä Intiaan.

- - -

-Siellähän soditaan.

-Olen huolissani Joginderin perheestä. Viattomat maajussit ovat joutuneet terroristien ja armeijan ristituleen. Se ei ole enää hauska paikka.

-Se kuulostaa aika.

-Lisää tätä samaa. Aseita, yöllisiä kolkutuksia oveen. Perheitä joilta on kuollut kaikki pojat. Raiskaavia sotilaita ja uskonkiihkoisia terroristeja.

-Se kuulostaa silti.maailmalta.

-Että mitä?

Keskustelijoina ovat free lance-valokuvaaja Bob Semniuk, Kanada, ja Jari Lindholm, Suomi, Helsingin Sanomien free lance-reportteri, asemapaikka Hongkong. Keskustelu käydään Tiibetissä Lhusa Lan sotilastukikohdan vankilassa, jonne uljaat vapaan maailman sananvapauden puolesta taistelevat sankarimme joutuivat yrittäessään päästä selville Intian ja Tiibetin välisistä rajakahakoista vuonna 1988.

Jälkipuheessaan Lindholm kertoo, että kirjan ihmiset esiintyvät keksityillä nimillä, mutta ovat oikeasti olemassa. Lindholm itse on lähtenyt itään jo 18-vuotiaana, käynyt välillä opettamassa Helsingin yliopistossa aasialaisia uskontoja ja lähtenyt sitten takaisin.

Nyt hän tekee Hongkongista käsin juttumatkoja eri puolille Etelä-Aasiaa, joskus henkensä kaupalla. Hän muiden hongkongilaisten kanssa pelkää mitä tapahtuu 1997, jolloin britit luovuttavat kukoistavan miljoonakaupungin demokratialiikkeen tuhoajana kunnostautuneelle  Kiinan kansantasavallalle.

Tuhon kuvat

Lindholm kirjoittaa hävyttömän hyvin. Kirjan alkupuolella toivoisi että Bob Semeniukin - kuka ikinänsä hän oikeasti onkin - kuvat olisivat mukana, mutta sitten tajuaa, että kuviksi käyvät mitkä tahansa uutiskuvat Tiibetistä, Punjabista, Madrasista, Hongkongista, Mindanaosta, mikä tahansa Kolmannen maailman uutiskuva kelpaa, koska ihmisiä tuhoutuu siellä tappavaan tahtiin.

Kalashnikov Cocktail tuntuu aluksi kyyniseltä. Verta ja rapaa valuu sivuilta solkenaan, reportteri ja kuvaaja ovat kovaksikeitettyjä seikkailijoita. Mutta viimeistään Mindanaon kaatopaikalle pystytetyn tosiköyhien kylän kuvauksessa, oksennuksineen kaikkineen, tulee ajatelleeksi, että kyyniseltä tuntuvat heitot ovat onnettomien sananvapauden puolustajien ainut keino yrittää säilyttää mielenterveytensä kaikkialta esiintunkevaa kurjuutta ja sortoa vastaan.

Lehtimiehillähän ei ole Kalashnikoveja, vaan kamera, kynä ja lehtiö. Filmit tietysti yleensä katoavat viimeistään tullissa, vaikka Semeniuk yrittää saada viattoman näköisen turistin kantamaan niitä rajan yli (turisteja miehitetysssä Tiibetissä?). Oikeastaan hyväkin, koska ilman todisteita kaverukset onnistuvat ravistelemaan niskastaan Intiassa kaikkien maiden tiedustelupalvelut.

Lindholm pystyy siirtymään vaivatta runollisen kauniista maisemakuvasta keskelle aseistettua kolonnaa ja taas seuraavassa lyhyessä luvussa kertomaan bön-uskonnosta tai sikhismistä. Lisäksi hän lisää kirjan loppuun ansiokkaan kirjallisuusluettelon, josta lisää tietoa haluavan on helppo noukkia tarvitsemansa lisätieto.

Kolmannen maailman kurjuuden syyt ovat selvästi täällä. Rikkaimpien ja köyhimpien välinen juopa maailmassa kasvaa edelleen. Eurooppalaiset rakentavat kiivaasti tulli- ja pakolaismuureja  maanosan ympärille, että oma integraatio lisääntyisi ja kukoistaisi. Maailmaa ei ole tarkoituskaan integroida, itäistä Eurooppaakaan ei kannata hirveästi ajatella. Se tulee perässä jos jaksaa.

Tarkoitus on unohtaa. Ihmiskunnan kaksi kolmasosaa toimivat teollistuneen maailman ihmis- ja muuna raaka-ainevarastona. Maailman inhimillistämisestä tai edes vähäisestä teollistuneen maailman elintason leikkauksesta esimerkiksi tämän hetken itäisen Euroopan tasolle ei puhuta missään.

Mistä syntyisi tämänkin omahyväisesti sulkeutuneen maamme solidaarisuus?

 Vaikka tuhat kaatuisi sinun sivultasi, kymmenentuhatta oikealta puoleltasi, ei se sinuun satu. Sinun silmäsi saavat vain katsella ja nähdä, kuinka jumalattomille kostetaan!

Ehdottoman täyttä tekstiä, sanoo Jari Lindholm. Ja sen mukaan eletään.

                        * * *

Kirja on 15 vuotta vanha vuonna 2005, mutta mikään ei ole muuttunut. Muureja murtuu siellä täällä, hurrikaanit ja taifuunit raivoavat, aavikoituminen etenee, mutta tärkein kauppatavara ovat edelleen aseet.

Ketkä sitten päättävät keihin ne suunnataan?