Jan Blomstedt: Sibeliuksen pyörä. Loki-Kirjat 2005, 143 s.

JORON JÄLJILLÄ

Marjatta Ripsaluoma

Oletan että Kreuz-Rover -merkkinen pyörä on todella ollut olemassa tai ehkä on vieläkin. Muuten Jan Blomstedt ei olisi kirjoittanut siitä. Meillä on isäni saksalainen vuodelta 1936 kaksivaihteinen kilpapyörä, merkkiä Torpedo. Pyörällä on sekä käytännöllistä että symbolista merkitystä meille kaikille.

Toivon ettei Blomstedt tässä kohden jujuttanut minua, koska Torpedokin on oikeasti olemassa. Toisaalta taas. Isä oli pyörähullu, enkö sentään olisi kuullut häneltä nimeä Kreuz-Rover?

Pyörät myös säilyvät kauan, jos niitä huoltaa. Niitä ei saa vain heittää ullakolle tai kellariin kuin rojua, ne on aina välillä otettava esiin ja niitä on rassattava, öljyttävä ja pienetkin ruostetäplät on kiireesti ensin hiottava paljaaksi, sitten maalattava täsmälleen oikeanvärisellä maalilla, jota pyöräilijällä on tietenkin aina varastossaan.

Nyky-kaupungit ovat hienoille vanhoille pyörille mahdottomia paikkoja jo pelkästään vandaalien vuoksi, mutta myös siksi, että milloin tahansa paukahtaa auton kanssa, koska autonomistajien mielestä polkupyörillä ei ole - ainakaan tässä maassa - olemassaolonoikeutusta normaalissa liikenteessä.

Kysymys kuuluukin: oliko Sibeliuksella todella pyörä merkiltään Kreuz-Rover? Jos hänellä oli ja jos hän ajeli sillä vaikkapa Esplanadilla, hänen ei varmaankaan tarvinnut pelätä onnettomuuksia.

Esseisti joron jäljillä

Nyky-Suomen sanakirjani sen paremmin kuin Veijo Meren pieni etymologinen sanakirja eivät kerro mitä tai mikä joro on, ehkä ainakin voro on joron jäljillä. Mutta vielä useammin pikkupojat.

Jan Blomstedt on pätevä ja tunnettu esseisti ja kriitikko. Tässä kirjassa hän heittäytyy tavattoman fantastiseksi ja olen tästä uudesta aluevaltauksesta iloinen. Silläkin tavalla, että fantasian ja muistojen löytyminen elävinä paperille kirjaksi asti todistaa, ettei meillä tässä ainakaan ole kuolleeksi kuivuvaa kriitikkoa.

Päähenkilönä ja kertojana noin 10-vuotias poika, jolla on tavaton halu tietää kaikki ja ennen kaikkea kuulla aina vain uusia ja uusia kertomuksia. Sellaiselle pojalle on onnellista olla syntynyt hieman taiteelliseen ja originelliin perheeseen, jossa on paljon tätejä, setiä, isoisiä ja -äitejä, ja jossa jokaisen kertomus lyö edellistä poskelle.

Poika ei ole erityisesti ja varsinaisesti vailla totuutta. Hän on tajuaa sellaisen löytymisen mahdottomaksi, yleensä ja erikseen. Tällaisilla pojilla on yleensä koulussa vaikeuksia, koska koulu tahtoo lasten luottavan totuuden löytymiseen. Ennemmin tai myöhemmin. Tällaiset pojat rakastavat tarinoita niiden itsensä vuoksi.

Pyörä löytyy vasta kirjan viimeisellä sivulla.

Entä sitten?

Kirjan luettuani huokasin ja toivoin että Suomi olisi täynnä tällaisia hulluja perheitä, joissa aikuiset varta vasten kuljettavat lasta kohti mitä kummallisimpia maailmoita.

Siihen riittää vain se, että kaikki on suht. kunnossa, ettei sentään olla taivasalla, että suku pitää huolen omistaan, että on ruokaa päivällisellä ja aamiaisella ja välipalaksi näkkileipää. Voi tietenkin auttaa asiaa jos suvussa on esimerkiksi Sibelius tai isä on ollut suurlähettiläänä Intiassa, jonka jäljiltä äiti muuttui toiseksi.

Äiti sai totaalisen hepulin. Poika-parka joutui yhtäkkiä tajuamaan että aikuisten maailmassa on paljon myös todellisuutta, joka ylittää järkevyyden rajat. Nimittäin hyvän tarinan rakenteessa on aina jossain määrin rationaalinen viitekehys, jonka ympärillä pyöritään.

Yksi näistä siis on Sibeliuksen pyörä. Pyörä on pyörä on pyörä.

Asioiden alkuperän jäljittäminen on aina jännittävää. Siinä on kuin labyrintissä tai isossa metsässä täynnä polkuja. Polut risteävät ja voi valita minkä tien vain. Sillä ei ole lopulta väliä, koska kertomus jatkuu sellaisena kuin se poika tai tyttö sen kokee, joka tapauksessa.

Elämässä ei oikeasti ole suojelusenkeleitä eikä joulupukkeja. Sen sijaan voisi olla perheyhteys, eikö?