J.P. Pulkkinen: Ohi liitävä enkeli. TEOS 2004, 190 s.
KORVAN TAIDETTA
Marjatta Ripsaluoma
Radio ja erityisesti YLE Radio 1 ovat tärkein kontaktini ulkomaailmaan. Radio on
kehittynyt huimasti niistä ajoista, kun keräännyimme lapsuuskodissani kuuntelemaan
kideradiosta jatkojännäriä nimeltä "Hyvää iltaa, nimeni on Paul Cox".
Pikkuveli kulki unissaan ja vihelsi mennessään tunnussäveltä. Se onnistuttiin aina
kääntämään takaisin rannalle laiturilta ilman että sitä tarvitsi säikäyttää
herättämällä.
Tärkeintä radion muutoksessa on ehkä se, että sen syvin olemus, ääni, otetaan
nykyään huomioon monipuolisesti.
Tavallaan siis lankeaa luonnostaan, että esikoiskirjailija J.P. Pulkkinen otti
kirjansa aiheeksi äänen. Kirjan, Ohi liitävä enkeli, päähenkilöt ovat
elokuvastudion ääninaisia, Irina ja Julia. Kirjailija puolestaan on radion
kulttuuritoimittaja, äänimaisemien maalaaja.
Romaaninmittaista lyhytproosaa
Kirjan rakenne on jännittävä. Jokainen aihio on vain sivun parin mittainen.
Kohtaukset muistuttavat elokuvakäsikirjoitusta, niin tarkasti niissä on jäsennelty
tapahtumat. Silti tarina etenee, koska kokijat, Irina ja Julia, samoin Irinan mies Otto ja
äiti Ewa ovat mukana äänten metsästäjinä, kokijoina ja muistajina koko kirjan mitan.
Maisema on myös vahvasti läsnä. Kaupungissa on sietämätön liikennekaaos ja
meteli. Kaupungin ulkopuolella vallitsee hiljaisuus ja unohdus. Sekä kaupungin meteli
että maaseudun unelias hiljaisuus ovat todellisuutta. Sen sijaan äänistudiossa äänet
kertovat sepitettyjä ja todellisia tarinoita sekä äänisuunnittelijoista että
elokuvaohjaajista ja heidän teoksistaan. Äänet ovat järjestyksessä.
Pysyvä irvistelyn aihe ääniarkistossa on byrokratian uppoamattomuus. Vaikka kuka
keinuttaisi venettä, byrokratia kelluu ja ui vaikka koiraa, mutta rantautuu entisiin
asemiinsa.
Tarinan keskiössä on vanha elokuvastudio, joka on nähnyt itsenäisyyden ajan ja
sitten saksalais- ja neuvostoliittolaismiehitykset. Arveluni kaupungista supistuivat
lopulta kahteen: Praha tai Budapest.
Niissä kummassakin on rahavallan vapautumisen jälkeen syntynyt amerikkalaisten
omistamia studioita ja digitalisoiminen etenee. Toisaalta kaupungin nimellä ei ole
merkitystä. Kunhan vain on Keski-Eurooppaa, Euroopan sydäntä.
Valitettavasti rahavallan tulo tapahtuu taiteen kustannuksella. Tärkein osa korvan
taiteesta on muistamista. Jos valta pysäyttää kyvyn muistaa, kehitys vinoutuu.
Ääniarkistossa työskentelevät melkein unohduksissa vanhenevat naiset. Vielä vanhemmat
ovat samassa pihapiirissä elokuvaväen vanhainkodissa. Heidän ansiostaan ääniarkisto
säilyi koskemattomana läpi totalitaaristen aikojen.
Amerikkalaisille ei ole arkistolle käyttöä. Sen tulevaisuus jää lopulta täysin
auki. Mitä Eurooppa tulee muistamaan menneisyydestään?
Ja huumoria
On aikaa kun olen viimeksi nauranut ääneeni suomalaista romaania lukiessani.
Vitsien voimaan todennäköisesti vaikutti niiden läheiseksi kokemani elämänpiiri,
mutta kuitenkin. Suomalaiset romaanit ovat usein aika vakavia. Nyt yöllä Pulkkista
lukiessa jaloissani loikoillut lihava persialaiskolli Allu sai sätkyn ja loukkaantui, kun
jalkani alkoivat naurun myötä nytkiä.
Irinan mies Otto on järjestäjänä oopperassa, muun muassa. Haluan siteerata otoksen
Oton "tosielämästä":
[- - -] Loppukohtauksessa sopraano repäisee helmikaulanauhansa poikki. Minä
rakensin sitä varten helminauhan, jossa on solmuja, niin että revittäessä siitä
putoaa vain pari helmeä. Tuli kuitenkin hämminkiä, kun kuoronjohtaja oli jakanut osalle
kuoroa liuskan verran perustuslain kopioita, jokin sisäpiirivitsi kaiketi. Sotkun takia
kaulakorua ei huomattu vaihtaa. No, sopraano repäisi nauhan poikki ja kaikki helmet
juoksivat pitkin etunäyttämöä. Niitä satoi monttuunkin. Yksi lensi oboistin korvaan.
[ - - -]
Loppu- ja alkuosa vitsistä kertoo kuoronjohtajan epäonnesta, monttuun kun oli
ennen tipahdellut tenoreita. Jutun clou ei aukene ihmisille, jotka eivät tiedä että
esimerkiksi huilistit ovat noin ylipäänsä hulluja, alttoviulistit tolloja ja harpistit
hysteerisiä naisia ja trumpetistit sovinistisikoja. Oboistit ovat neuroottisia.
Korvaan lentäneestä helmestä saattoi tulla oboisti-raukan uran loppu. Tähän
kohtaukseen suosittelen oheisaineistoksi Federico Fellinin pientä mestariteosta
nimeltä Orkesteriharjoitus (1978). En kerro elokuvan loppuratkaisua, koska kaikki
eivät varmaan ole elokuvaa nähneet. Mutta se on yhtä absurdi kuin helmi oboistin
korvassa.
Pulkkinen on kirjoittanut poliittisen romaanin. Siinä on Keski-Eurooppa, koko
sivilisaatiomme keskus, niin hyvässä kuin pahassakin. Tässä politiikka ei kuitenkaan
ole typerää poliitikkojen peliä, vaan lempeää ironiaa ja sankarikertomuksia
ihmisistä, jotka oppivat väistelemään potkivia saappaita.
Ennen kaikkea enkelin siiveniskun metsästystarinaa voi suositella filmi- ja
radiohulluille.
Linkkejä:
Peter von Bagh: Elokuvan historia. Otava 1998
www.teos.fi
