Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia

Irja Sinivaara: Onni täällä. Tammi 2005, 300 s.

HÄIRITSEVÄN ONNELLISTA

Meille on putkahtanut, onneksemme tai onnettomuudeksemme, jatkokirjailija, joka ei kirjoita yhdentekevyyksistä. Hän kirjoittaa onnesta. Viimevuotisen esikoiskirjan nimi oli Sun onnes tähden ja tämän uuden Onni täällä. Kirjailija on Irja Sinivaara, kotkalainen, ja Kotkan näköisiä ovat seudutkin.

Nyt käydään ulkosaaristossa asti. Ulapalla, kuten matkaa nimitetään.

Kirjat voi aivan hyvin lukea erikseen, ne eivät häiritse toisiaan, paitsi silloin kun nimet ja tapahtumat alkavat epämiellyttävästi tuntua tutuilta. Mutta se on yksittäisen huonomuistisen lukijan ongelma. Sitä paitsi kirjoilla on eroa. Tämä uusi kulkee vielä ehkä vähän lujempaa kuin edellinen. Siitä on mahdollista laskea ehkä enemmän kirosanoja.

Mutta ennen kaikkea perheenäiti esitetään raivostuttavan kylmässä valossa. Sellaisia ihmisiä ei pitäisi olla. Naisina ehkä kyllä, muttei moninkertaisina äiteinä.

Tässä kirjassa on myös asioiden viileä kommentaattori, perheenäidin tytär ensimmäisestä avioliitosta. Tytär lähtee jo pois kotoa, sen takia kylään tullessaan näkee paljon tarkemmin, sanoo myös, ja kovaa.

On kysymys uusperheen dynamiikasta. Sellaisessa on ehkä enemmän myrskyjä kuin elinikäisessä perheessä.

Mielen puhetta

Sinivaaran kerrontatekniikka on mielenkiintoinen: se pitää lukijat valppaana. Kirjaan kudotaan kertomusta näennäisesti toisiinsa liittymättömistä fragmenteista, joissa henkilö/henkilöt käyvät sisäistä monologiaan, perheen sisällä toisiaan vasten, perheen ulkopuolella perhettä sivuten.

On luettava tarkkaan, mitkä asiat ovat lausuttuja, mitkä ovat todellisia tekoja, mitkä vain ajateltuja.

Paitsi lottovoittoa, joka kummittelee kummankin kirjan taustalla, mukana on yleisesti suomalaista unelmaa. Omakotitalo, hillitty rauha, säädyllinen elämä. Tämänvuotisessa kirjassa Onni täällä kirjailija pohtii onneen liittyvää syyllisyyttä. Keskiössä olevan uusperheen kumpikin vanhempi on ollut tahollaan epärehellinen ja onni saattaa kadota jo seuraavassa kadunkulmassa. Onnen syrjässä asuu pelko.

Lottovoitoilla on tapana kerätä monia omistajia. Kaikki eivät ole suoranaisesti epärehellisiä, mutta kantavat sitä suurta perisyntiä: mitä ovat isät ja isien isät tehneet, miten vaikuttavat entiset avioliitot nykyisessä.

Kumpikin aviopuoliso yrittää epätoivoisesti unohtaa menneet. Mutta menneisyyden läheiset eivät suostukaan vain ottamaan ja kuolemaan. Ja jos kuolivatkin, niin taatusti tulevat kummittelemaan.

Keskiluokan tuho?

Sinivaara liioittelee, eikö vain? Eihän tavallisen suomalaisen uusperheen laita ole näin surkeasti? Että jokainen uusi päivä sisältää uuden salaisuuden, joka paljastuessaan räjäyttää suojakuoren?

Kaikki tietävät että suomalaiset juovat patologisesti, tappelevat, rähjäävät, yrittävät haalia edes romuraudasta leipää, kulkevat muun puutteessa kylkimyyryä pitkin seiniä ettei kukaan osoita sormella. Moninaisuutta on, vaikka kaupallinen värikkyys uhkaakin peittää sen. Yhteiskunta leviää hajotessaan.

Perheet ovat mahdottomia. Sellaisen perustamisen yrityskin on uhka.

Hullunkurisissa perheissä ei ole mustaa pekkaa. Mutta jokainen on taatusti syntisäkki, eikä nykyaikana ole enää moraalisia estoja ruveta toteuttamaan itseään ja unelmiaan aivan niin kuin haluaa.

Mutta on tietenkin se kallis, välttämätön julkisivu. Siinä on ainut esto.