Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia

 

Holloway

Richard Holloway: Katse kaukaisuuteen. Suom. Einari Aaltonen, Like 2006, 219 s.

 

KATSE KAUKAISUUDESSA, EI IKUISUUDESSA

 Marjatta Ripsaluoma

Kirja tuntuu kesyltä, aluksi. Kesyyden vaikutelmaa lisää outo alkuperäisnimeen liitetty lisäys: elämän tarkoitusta etsimässä. Elämän tarkoituksen etsiminen on nimittäin Richard Hollowayn mielestä suhteellisen tarpeetonta puuhaa.

Se johtuu siitäkin, että kun kuolemme, Maa jää pyörimään välinpitämättömänä akselillaan, eikä meidän painomme ollut omiaan järkyttämään sen kulkua. Holloway, s. 1934, on entinen Edinburghin piispa ja teologian professori. Entisyyden syytä ei kirjassa esitellä. Hän saattaa olla yksinkertaisesti eläkkeellä.

Hän edusti anglikaanista kirkkoa. Se ei ole valtionkirkko, jollaisia meillä on, vaikka kulloinenkin kuningas tai kuningatar siihen kuuluvat.

Oma katse

Alkupuolella mietintöjään entinen piispa huomaa, että kirja on henkilökohtainen. Hän istuu unettomana kirjoittamassa, kun ei muutakaan voi. Sudenhetkinä mietteiden purkaminen on parasta lääkettä.

Unettomuus on yksinäistä. Hollowaylla on seuranaan paljon runoutta, jota hän käyttää "todisteena" ajatuksistaan. Ynnä Raamattu, jonka runouden hän tuntee parhaiten. Hän pitää eniten King James'n  Raamatusta, joka on käännetty vuonna 1611. Sattumoisin kirjahyllyssä on se kirja. Mutta on myös Uuden testamentin vuoden 1938 suomennos, jonka mukaan kirjan Uuden testamentin lainaukset on kirjaan otettu, joten tekstikriittinen lukutapa on mahdollinen.

Kirjan runolainaukset ovat ainakin minulle suurimmalta osin tuntemattomia. Mutta Holloway on valinnutkin ne palvelemaan lähinnä omia ajatuskulkujaan.

Kirjoittaja on lempeä. Hän pyrkii kirjoittamaan kaikille, niin uskovaisille kuin uskonnottomillekin. Mutta katse on suunnattu kaiken aikaa länsimaihin, joiden kulttuurin juurella Raamattu makaa.

Ehkä ymmärtäväisyys ja sen takana tiukka rationaalisuus onkin parasta lääkettä fundamentalisteja kohdatessa. Heitähän on sekä idässä että lännessä. Kirjoittaja käsittelee myös kovasti huudossa olevaa kulttuurisen relativismin käsitettä ja pitää sitä vastuun välttelemisenä.

Jos jossakin kulttuurissa katsotaan asialliseksi hakata varkaalta käsi pois tai kivittää raiskattu nainen, niin on vastuutonta kuitata asia kulttuurisena tapana, jolle ei täältä länsimaista päin voida heristää sormea.

Aivan samoin avoin moraalittomuus, joka on lännen maailmassa sääntö eikä enää poikkeus, ei saa hänen "siunaustaan". Pahin ajateltavissa oleva asia on sota, niistä pahin uskonsota. Hän pelkää USA:n hyökkäystä Irakiin, niin kuin suurin osa maailman ihmisistä.

Moraali ei ole syntynyt uskonnosta, vaan se kuuluu yhteisön sisäiseen sopimukseen. Ilman sopimuksia syntyy kaaos eikä yhteisö säily hengissä. Uskontojen tulkitsijat ja hallitsijat puolestaan mielellään ottavat auktoriteetin aseman ja piiloutuvat ikivanhojen tekstien taakse hallitsemaan seurakuntia. He edustavat kantaa, jonka mukaan moraali on syntynyt uskonnoista.

Vallan ja uskonnon yhdistelmästä on syntynyt Euroopassakin useita sotia. Parastaikaa on käynnissä USA:n johtama ristiretki aivan Euroopan vieressä.

Tiede vs. usko

Holloway toteaa että tieteen ja uskonnon välillä ei ole juopaa eikä kitkaa. Ne vain yksinkertaisesti ovat kaksi eri asiaa ja erillisinä ne pitäisi pitääkin. Tästä johduin ajattelemaan teologiaa. Ei kai se tiedettä ole? Miten uskonnosta, uskomisesta, ylipäänsä voisi johtua tiedettä?

Holloway ei selitä tätä ilmiselvää ristiriitaa.

Suomi on ainut länsimaa, jossa jääräpäisesti pidetään kahta kirkkoa (evankelis-luterilaista ja ortodoksista) valtion erityissuojeluksessa. Myös muihin kirkkoihin kuuluvat ja uskonnottomat joutuvat maksamaan näiden kahden kirkon ylläpidosta yhteisöveron muodossa.

Tässä taas vedotaan kulttuurisiin juuriin. Niihin protestanttisissa maissa kuuluu se moraalinen oppi, että omatunto on tärkein yksittäinen osviitta. Sillä perusteella esimerkiksi naisvihamielisiä pappeja ei voida erottaa valtion tukemasta kirkosta.

Suomen yliopistot ovat valtion rahoittamia, mutta itsenäisiä instituutioita. Meillä on yliopistoissa jätetty teologiset tiedekunnat olemaan sellaisinaan. Monet kirkon miehet mielellään todistelevat, että tekstikritiikki ja arkeologia kuuluvat eksegetiikkaan, joka kuuluu teologiaan, joten teologia on tiedettä. M.o.t.

Tällä ei kuitenkaan pyhitetä tunnustuksellisuutta ja sitä tosiasiaa, että teologisista tiedekunnista valmistuu pappeja ja muita seurakuntien työntekijöitä Suomessa.

Holloway miettii Välimerta, kristinuskoa ja sen saamia lukuisia vaikutteita mm. arabimaista. Islam, juutalaisuus ja kristinusko ovat kirja-uskontoja ja samaa juurta. Holloway selittää kärsivällisesti, miksi sellaista kuin tiedeusko ei voi olla olemassa.

Tieteen pitää olla todistettavissa olevaa. Sen lisäksi varsinkin luonnontieteistä ja sen sovelluksista on ollut paljon hyötyä koko maailmalle. Lääketiede jo pystyy pelastamaan ihmisiä taudeilta, joihin he ennen olisivat kuolleet.

Usko on viime kädessä irrationaalinen henkivakuutus: kirjauskonnoissa luvataan ikuista elämää palkintona hartaasta uskosta. Mutta pääosassa pitäisi olla armo, jonka kirjoittaja soisi ulottuvan myös uskonelämän ulkopuolelle. Siis tässä elettävässä elämässä.

Armon käsitteestä kirjoittaja puhuu enemmänkin. Hän pitää ihmisten pelotteluna helvetin kuvia, joita saatetaan maalata jo aivan puolustuskyvyttömien lasten silmien eteen. Toisaalta aivan tavallisessakin puheessa kehotetaan ihmisiä olemaan armollisia niin itselleen kuin toisilleenkin. Vihan kierteet pitäisi saada katkaistuksi.

Tämä kirja näyttää olevan populääripainos Hollowayn esseistä ja artikkeleista, joista näkyy selvemmin hänen maailmankatsomuksensa. Niille, joita on "siunattu" laajakaistalla ja englannintaidolla, suosittelen lämpimästi osoitetta http://homepages.which.net/~radical.faith/holloway/index.htm josta näkee Hollowayn teologiset painotukset.

Feminismin merkitys

Anglikaaninen kirkko on Vatikaanista eronnut kansallinen katolinen kirkko omine sääntöineen, tapoineen ja teologioineen. Siinä sallitaan pappien naimisiinmeno, perheet, ja erot. Pappien sallitaan olevan tavallisia ihmisiä.

Hollowayn mielestä kristillisten kirkkojen kehitykseen on vaikuttanut aivan mullistavasti feminismi sen kaikissa olomuodoissa. Se estää pitämästä neitsyitä pyhimyksinä, se estää tuomitsemasta maailman mariamagdalenoja.

Kirkot eivät elä erillään muusta yhteiskunnasta ja sen vuoksi tasa-arvo on auttanut kirkkojen asemaa. Kirkot muuttuvat hitaasti mutta varmasti humanistisempaan/humaanimpaan suuntaan. Tähän lisäisin että kohta niitä ei tarvita lainkaan.

Naisten emansipaatio on tärkeä myös sen vuoksi, että perinteisesti naisten katsotaan kuuluvan lähemmäksi luontoa kuin miesten. Hehän synnyttävät uutta elämää. Naisia on sen vuoksi sekä ylistetty että kirottu. Madonnia ja huoria.

Mutta Hollowayn mielestä ennen kaikkea naiset ovat tuoneet esille esimerkiksi feministisessä teologiassa sen, että kirkon sanoma ei koske kuolemaa vaan elämää. Elämä on nyt, huomisesta on vaikea tietää mitään.

Erästä kirjaa Holloway innostuu esittelemään pitempäänkin, Simone Weilin Painovoima ja armo. Toisin kuin suomennoksen kirjallisuusluettelossa väitetään Weilia ei tarvitse tavailla englanniksi (Gravity and Grace), koska kirjan on Maija Lehtonen suomentanut jo 1957 ranskankielisestä alkuteoksesta La pesanteur et la grâce, toinen painos on julkaistu Otavan Delfiini-sarjassa vuonna 1976.

Tällainen lapsus muuten aika hyvin suomennetussa teoksessa jäävät harmittamaan. Tässä tapauksessa erityisen paljon, koska Painovoima ja armo on painavaa luettavaa. Tiheää, mutta uskonnonfilosofisesta kirjallisuudesta kiinnostuneelle antoisaa.