HERÄSIN UNEEN

Marjatta Ripsaluoma

Heräsin uneen. Siinä oli violetti fondi, jotakin kangasta, jota vedettiin suunnattoman suurelle näyttämölle vaakasuoraan. Ehkä noin ihmisten pään korkeudelle. Se fondi hohti syvänpunaista valoa. Minä olin siinä hyvin nuori. Muistan valkoisen kalpeat jäseneni, ja nyt heti tulee mieleeni että en ole ikinä ollut valkoisen kalpea. Ennemminkin punertavaihoinen. Jo nuorena.

Mutta kehittelin fantasiaa. Meitä oli enemmänkin siinä näyttämöllä, hehtaarihallissa oikeastaan. Nyt tuli herätyskello väliin, eikä tullut sitä tunneliin kiipeämistä. Niin näyttämöllä oleminen yleensä minulla päättyy. Eikä näyttämö ole koskaan mitään enempää kuin jumppasalin upotettu näyttämökoroke. Se vain saa suunnattomat mittasuhteet unessa.

Luulen että pakounet ja tunneliin kiipeämiset ovat sotaunia. Sellaisesta moni sanoisi mielellään, että se on enneuni, minä en semmoisiin usko. Mutta taatusti joku meitä kaikkia etsii.

Siinä oli lievä kafkamainen tunnelma, mutta eilisaamuisessa ei sitä ollut, ei ollut sellaista että olisi pitänyt pelätä, tai jokin on väistämätöntä, päinvastoin, sellaista, että saa ja voi ja jaksaa tehdä ja maailma on erittäin rajaton. Valitettavasti eilisaamuista en enää muista.

Tässä on tietenkin sellainen totuuden hiven, että jos unissaan, siellä toisessa elämässä kelaa nuoruutta niin rajattomuus on tietenkin siinä olemassa. Mutta myös tavaton voima, ja ennen kaikkea meillä onnellisilla, jotka saimme kasvaa aikuisiksi 60-luvulla. Ei siis perheen tai omien tunnekokemuksien kautta, vaan niistä huolimatta, aikakauden hengen vuoksi.

Mutta oikea sota

Jokin aika sitten televisiossa näytettiin Acehin maakunnan kapinallisia ja niiden johtajaa, jotka potkivat tavallisia sotilaita. Kävi sääliksi niitä poikia. Ei muuten, mutta siksi että heidän ainut mahdollisuutensa on ruveta sotilaiksi, varsinkin tsunamin jälkeen, koska mitään ei ole enää jäljellä. Jos ajattelen sitä että nuorten poikien pitäisi sen sijaan olla perustamassa perhettä, suojella kyläänsä, niin kuva oli toivoton. Se johtaja oli raakalainen.

Sain juuri luetuksi afganistanilaisen Iraq Rahimin kirjan Unen ja kauhun labyrintti, joka kuvaa juuri sitä tilannetta. Siinä ihminen joutui pakenemaan kodistaan toiseen maahan, mutta hän oli nuori poika, jonka raakalaiset yllättivät täysin. En ole varma mistä ajasta kirjassa puhuttiin, mutta joskus joko NL:n sodan aikana tai heti sen jälkeen. Se sota ei ollut mitään oikeata "kunniallista" sotaa vaan summittaista ihmisten, kokonaisten kylien tappamista.

Nyt amerikkalaisten summittaisten hyökkäysten jälkeen siellä ei varmasti ole enää yhtään mitään. Ei minkäänlaisia oman elämän mahdollisuuksia.

Kirja on käännetty ranskasta, eli kirjailija pääsi pakoon. Minua jäi eniten hämmästyttämään nuoren miehen rakkaus ja huolenpito äidistä ja sisarista. Hän joutui jättämään ne taakseen satunnaisen sotilasosaston tavattuaan yöllä.

Raakuutta ilman mitään motiivia. Ihminen ilman henkilöllisyystodistusta, ilman mitään asiakirjoja. Kirja on kustannettu suomeksi vuonna 2002, jolloin sillä oli varmaan jotain uutisarvoa, en kuitenkaan  muista että siitä olisi ainakaan suureen ääneen puhuttu missään.

Nuori mies oli hellämielinen, hänen käyttäytymisessään oli suorastaan naismaisia piirteitä. Tällä en tarkoita sitä, että vastuun ottaminen olisi vaikeaa tai vaarallista, vaan jotenkin enemmänkin siitä, että vaikka yksin yrittäisin kuinka, niin tämänpäivän maailmaan en voi vaikuttaa mitenkään. Ei minulla ole keinoja. Ehkä maailman kovuus on tullut ääripäähänsä.

Silti ymmärrän rakkauden merkityksen. Siitä on tullut myötätuntoa, sääliä.

Ajattelen myös Soledadia, pakolaista. Ajattelen niitä varhaisia 70-luvun vuosia, jolloin toivo oli Helsingissäkin vielä olemassa, tosin se oli selvästi jo hiipumassa. Kannibaaleja näkyi jo vähän kaikkialla. Soledad on 68-vuotias ja muistaa hämärästi olleensa hyvin hämmästynyt siitä vieraanvaraisuudesta jolla hänet otettiin vastaan. En usko että sen jälkeisiä pakolaisia enää pidettiin solidaarisuuden kohteina. Olisi pitänyt.

Tulin kirjoittaneeksi jo Anna Maria Mäen  esikoisteoksesta Suljetun paikan lumo, vaikka piti liittämäni mukaan osa Rahimin kirjaa. Rahim kirjoitti 2002 ja Mäki 2005. Samasta asiasta niissä puhutaan. Suomessa ihmiset hankkivat itselleen depressioita ja ahdistuksia, mutta Afganistanissa, Irakissa tai Darfurissa ihmiset ovat hengenvaarassa, eivätkä ainoastaan miehet vaan kokonaiset perheet, suvut ja heimot.

Kuolemanpelko on yhteistä suomalaiselle ja kabulilaiselle kirjailijalle. Siinä ei ole mitään eroa. Todennäköisyys nuoren suomalaisnaisen kuolemaan on kuitenkin selvästi pienempi.

Tälle afganistanilaiselle rakkaus ja solidaarisuus oli jotenkin ilman muuta selvä asia. Hänelle siinä oli kyse suvuista, etenkin naisista ja lapsista ja hänen mielestään kaikkien piti pitää yhtä. Se että jostain yhtäkkiä syöksyy joku raakalainen oli täysi yllätys.

Kyllä kaikki afganistanilaiset tiesivät, että armeijoita on eikä kukaan voi olla ihan varma siitä minkä puolesta mikäkin sotii, jos edes sotii. Jos vain yksinkertaisesti ostaa tarpeeksi paljon Kalashnikoveja, niin ei tarvitse muuta kuin ruveta käyttämään niitä summamutikassa. Ei mitään ongelmaa, siis sotilailla, paitsi että noin yleensä varmaan he puolestaan ovat/olivat lähempänä kuolemaa kuin viaton opiskelija, joka joutuu vahingossa partion tielle.

Sotilaiden ainut ongelma on se, että he saattavat tulla itse ammutuksi ennen kuin ehtivät laukaista oman aseensa.

Ihmetyttää sen kirjailijan pidäkkeetön itku, nauru ja rakkaus. On vaikea uskoa, että sellaisia tunteita noin puhtaana vielä on. Kirjan luettuani tulin ajatelleeksi sitäkin, että ehkä meidän länsimainen kyynisyytemme on ottanut ajattelusta niskalenkin pysyvästi. Se ei tarkoita sitä että kenenkään yksittäisen ihmisen tarvitsisi olla kyyninen, vaan sitä, että ilmapiiri on muuttunut kylmäksi ja rakkaudettomaksi.

Mies joutuu pakenemaan Pakistaniin, vaikkei haluaisi, koska joidenkin perinteisten tapojen tai uskonnon vuoksi hän ei voisi mitenkään mennä naimisiin naisen kanssa, joka häntä piilottelee. Naisen mies on teloitettu, eikä teloituksista anneta mitään tietoja. Elävän leski ei voi mennä naimisiin.

Aivan tavallinen III maailman tarina lukuun ottamatta sitä, että tässä ovat tunteet niin voimakkaina läsnä ja varsinkin miehessä. Hyvin pasifistinen teos.

Meidän sukupolvemme täällä toisella puolen maailmaa oli tietysti sikäli väärässä, että yhteiskunta ei muuttunut siihen suuntaan kuin olisimme halunneet. Päinvastoin, meidän esittämämme lujat argumentit eivät tehneet muuta kuin sukupolvien välisen tehtävänsä: ne työnsivät yhteiskuntaa poispäin, kohti individualismia, jonka Mäki totesi olevan mahdoton ajatus an sich, vaikkei hän nyt Kantia esiin manannutkaan.

En tiedä mikä on ikään kuin lopullinen käsitys asiasta. Ei ehkä mikään. Tehkööt niin kuin haluavat, kysehän on heidän hautajaisistaan, ei minun.