Helena Sinervo

TAIVAS KATTONA

Marjatta Ripsaluoma

Runoilija, kriitikko Helena Sinervo otti itselleen vaativan tehtävän: hänen piti kuvitella kollega Eeva-Liisa Manner. Ongelma oli vain siinä, että Manner oli jo kuollut, joten miten kirjoittaa? Kirja kuitenkin syntyi ja sen jälkisanoissa kerrotaan miten.

Kuvittelen tehtävää hauskaksi koska kirja on hauska. Tummanpuhuvalla, ironisella ja satiirisellakin tavalla, mutta minua kyllä huvitti.

Sinervo leikittelee joillakin tunnetuilla Manner-kliseillä: runoilija on arka, säikky, epäkäytännöllinen, mutta aivan loistava runoilija. Tämähän ei sinänsä ole mikään leikinasia, koska väistämättä joutuu ajattelemaan Eeva-Liisa Mannerin vieraudentunnetta (evakkous) ja köyhyyttä (tietääkö kukaan rikasta runoilijaa?).

Leikki muuttuu todentuntuiseksi naurun ja itkun vuorotteluksi Sinervon oivallisen ratkaisun vuoksi: hän valitsi tapahtumapaikaksi Mannerin Espanjan Malagan talon ja sen ikuiseksi ja toivottomaksi osoittautuvat katonkorjausoperaation.

Manneria tietenkin huiputettiin. Mutta nauruakin mukaan mahtuu, koska Manner oli katottomassa talossaan joskus aivan huiman onnellinen, paossa kylmää ja epäystävällistä Suomea.

Tässä kirjassa nimeltä Runoilijan talossa nimilehdellä ei lue romaani, eikä myöskään elämänkerta. Teksti on jotain siltä väliltä. Siinä esiintyy tunnistettavia ihmisiä kuten Jalle (Tammen kirjallinen johtaja) ja Oiva (Mannerin ystävä Tampereelta), Sara (jonka kokoelmista tehtiin taidemuseo) ynnä muita ihmisiä.

Kirjassa on myös caritas- ja amor-suhde Anna-Liisaan, joka yritti epätoivon vimmalla saada Mannerista haastattelua, ja runoilija senkun istui parrujen alla silppuamassa henkilökohtaisia papereitaan. Silppuamiskohtausten aikana ihmettelin, että eikö koko talossa ollut takkaa tai muuta tulisijaa. Sinnehän kertakaikkiaan jäätyy välimerellisessä talvessa!

Takka tai hella on oivallinen tapa päästä eroon omista tyhmistä kirjeistään tai epäonnistuneista teksteistään. Mannerin valittujen runojen painosten lukija nimittäin on usein epätoivoinen: vanhaa tuttua runoa ei olekaan, tai Manner on muuttanut runoa ratkaisevasti. Ei auta. Runoilijan viimeisin sana on luultavasti se oikea.

Verrattuna noihin kamaliin iltapäivä- ja sensaatioviikkolehtiin Sinervon tapa käsitellä Mannerin lähipiiriä on nätti. Ei niistä henkilöistä kiiltokuvia tule, mutta ei myöskään kivipatsaita.

Kummallista kyllä, he vaikuttavat aivan oikeilta ja eläviltä ihmisiltä.

Totta kyllä, Manner näytti ihmissuhteissaan olevan jatkuvasti saavana osapuolena, mutta toisaalta taas hänet jo elinaikanaan tunnustettiin Suomen ehkä johtavimmaksi runoilijaksi, niin että kyllä hän huolenpitonsa ansaitsikin. Mutta on pirullista miten kurjasti ne espanjalaiset talokauppiaat ja katonkorjaajat häntä kohtelivat. Olisivatko kohdelleet niin rumasti jos olisivat tienneet miten hieno runoilija hän oli?

Todennäköisesti he viisveisaisivat, kunhan rahaa sai ja miltei tyhjästä.

Kirja alkaa siitä että runoilija saapuu ihmettelemään romahtanutta kattoa. Kirjan keskivaiheilla katto on taas taivaan peittona, mutta lopussa se romahtaa uudelleen.

Eikä silloin ollut edes maanjäristystä.

Minun on esitettävä kyllä kiitos Helena Sinervolle. Kirja on ohut, mutta täyteläinen. Toivon hartaasti että ihmiset kirjan myötä äityisivät lukemaan hyviä runoja, niin Mannerin kuin Sinervonkin.

Ja kaiken maailman hyvää runoutta!

Helena Sinervo: Runoilijan talossa. Tammi 2004, 240 s.