Helena Kallio: Ennen kuin sielu puutuu. Teos 2006. 287 s.

RAKKAUDESTA TEATTERIIN

Marjatta Ripsaluoma

Kulttuuriuutisista on jo jonkin aikaa ollut pääteltävissä, että kunnallinen teatteri-instituutio on uhanalainen. Sen nimittäin on vaikeata toimia pelkästään markkinatalouden lakien mukaan, kun uudet teatteritalot vetävät yhä enemmän ja enemmän väkeä ja katsomoiden on oltava täynnä, että tavoite täyttyisi.

Rahakirstut ovat varmaan aina olleet vajaita. Mutta minkä vajaudessa voitti sen henkilösuhteissa hävisi.

Teattereita voisi kuvata minkä tahansa valtapelin prototyypeiksi. Näyttelijäparat parkuvat lyhyttä harjoittelujaksoa, johtajaraukat ovat vähän väliä kunnan johtoelimien nuhdeltavina, lavastamossa tehdään työtä liuotinhuuruissa onnettoman huonon ilmanvaihdon vuoksi, puuseppiä aina tarvitaan, mutta heitä on varmaan kortistosta otettavissa.

Tästä ei seuraa hyvää sille yhteisölle jossa pitäisi tehdä taidetta.

Rakkautta ja rooleja

Tässä esitellään nuori naisnäyttelijä, joka joutuu koviin paineisiin lahjakkuutensa vuoksi: aina vain uusi hieno rooli. Tyttö on oppinut menemään esittämänsä henkilön nahkoihin. Hänellä on ollut edellisessä työpaikassaan hirviömäinen ohjaaja, joka on vienyt itsetunnon. Ehkä koulun opitkaan eivät ole opettaneet suojautumaan.

Ohjaajathan tuosta alusta jäivät puuttumaan. Heillä pitäisi olla tuntosarvet joilla aistitaan sekä taiteelliset että sosiaalis-emotionaaliset tilanteet. Joskus on, joskus ei.

Kaiken lisäksi tämä tyttö on löytänyt suuren rakkauden, onnekseen ei teatterin sisältä, mutta onnettomuudekseen toisesta kaupungista. Teatteri on joku Tampereen monista teattereista, poikaystävä taas on kuvataiteilijanalku jostain päin Suomea, jota en murteesta tunnistanut (murteiden lisäämistä tytön taustaväen elämään en oikein ymmärtänyt muutenkaan).

Tyttö on lisäksi niin nuori, että ei ole selvinnyt vielä edes vanhempien avioerosta, joka aiheutti kasvamisen rakkaudennälkään. Sen paikkaamiseksi teatteri on hankala paikka.

Loppuun palaminen

Näyttelijän työssä on olennaista se, että pienistä ei välitetä ja taiteellinen kriisi kuuluu asiaan. Töissä on oltava ellei nyt ole pää kainalossa. Tämä kirjahan on fiktiota, sen sijaan korkea työmoraali teattereissa on totta.

Tällaisen tytön pyristely päätyy itsetuhoisuuteen ja masennukseen. Siihen suistumisen kuvaus on tämän kirjan ehkä parasta antia, suorastaan inhorealistista. Kirjailija osaa kuvata kaikki roolit tuskallisen pätevästi, myös terveydenhoitohenkilöstön, joka astuu remmiin viime vaiheessa.

Takana on kuolemaa ja edessä epävarmuutta. Toisaalta tässä on koko Suomemme maan kuva pähkinänkuoressa.

Kirjoittaja on tuntee väkensä, oltuaan näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja, ja tämä on hänen esikoisteoksensa. Teksti on siis valmista, vaikka rakenne onkin vähän hajallaan. Aiheita on ehkä olla liikaakin yhteen teokseen.

Mutta alun kysymykseen: ovatko kunnalliset teatterit, jotka vähitellen joutuvat luopumaan taiteellisista tavoitteestaan ja tarjoamaan sirkushuvia uupuneille kuntalaisilleen, enää lopulta tarpeen?

Onko mahdollista kääntyä takaisin, luoda alusta, ihmisten tarpeesta esiintyä seurannäyttämöillä, uusi, oma teatteri? Aivan hitaasti ja omalla tavalla, ilman palkkoja, ilman paineita?

Ykspihlajan työttömien teatteri? Suomen mielenterveyskuntoutujien teatteriyhdistys?