Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia

 

 

Heimo Susi

AIKAKIRJOJEN MAAILMASTA

Marjatta Ripsaluoma

Joskus nuorena olin aivan innoissani Harry Martinsonin Aniarasta. Kun luin sen, oli Laika jo ollut avaruudessa. Meille ei kerrottu että koira kuoli. Saati että meille olisi kerrottu että se kuoli jo nousukiidossa. Ei realismia avaruusromantikoille!

Aniara oli avaruusalus, joka jatkoi matkaansa loputtomasti. Heimo Suden kirjassa Kentauri on myös aniaramainen osuus: avaruusalus joutuu pois kurssiltaan ja jatkaa matkaansa loputtomasti noin 10 000 ihmisen kanssa. Mutta aluksessa on mukana heittoistuin, pieni avaruusalus, johon saa mahtumaan 666 ihmistä. Pedon luku.

Petomaisuudesta aloitetaankin. Maailma on sekasorron tilassa toisen vuosituhannen toisella vuosisadalla. Pelastukseksi tulee datakalastajan löytämä puu Alfa kentaurin planeetalta.

Kansi houkuttaa

En ole muistanut kehua uusia kirjankansia. Niissä on ihmeemmin meluamatta tehty vallankumous. Uudet materiaalit ja rajaton sävyvalikoima ovat antaneet rajattomat mahdollisuudet: voidaan luoda jopa hologrammin näköisiä kansia.

Kentaurin kannessa on se puu. Puu kuultaa läpi revontulimaisen ristin, jonka keskellä on pelkkää valkoista. Valkoinen tarkoittaa vauhtia, jolla ollaan syöksymässä kohti puuta. Sivuilla ovat sateenkaaren värit, joita ihmisen on sellaisessa vauhdissa vaikea ehtiä näkemään.

Tämän kannen graafinen suunnittelija on Anja Reponen. Nimetkin ovat muuttuneet. Miksi Anja Reponen ei ole graafikko? Eikö kirjan, siis esineen, suunnittelu ole enää taidetta?

Painava sisältö

Kun kansi houkuttaa lukemaan, sisällön täytyy jollain tavalla vertautua kanteen. Tässä tapauksessa se on onnistuu.

Susi kirjoittaa tieteiskirjallisuutta. Kuten tiedetään, tieteiskirjat kertovat aina nykyajasta. Mielikuvitusta ja ennustuskykyä ihmisellä voi tietenkin olla vaikka 2100-luvulle, mutta se ei ole oleellista. Tämä kirja on luettavissa nyt.

Kirjan rakenne on yksinkertainen: tarina kolmessa näytöksessä. Sen voisi lukea kuin elokuvakäsikirjoituksen, mutta elokuvaksi se ei kelpaa, koska siinä on niin paljon filosofiaa. Eivät ihmiset elokuvissa käydessään jaksa pohtia olemassaolon ulottuvuuksia, elokuva on huvin vuoksi. Muu elämä on uhrattava hengissä säilymiseen.

Maapallolla eloon jäämistä uhkaa moni asia, ihmiskuntaa. Eniten sitä uhkaa ihmiskunta itse.

Susi leikkii ajatuksella entä jos. Monet leikkivät. Susi ottaa ihmiskunnasta 10 000 ihmisen otoksen. Kuva on vähän epätarkka, mutta ihmistä edustamaan voidaan ottaa yksi näkökulma. Samoin voi tehdä niiden 666 ihmisen suhteen.

Alku onkin hankalin. Miten kuvata koko ihmiskuntaa, maapalloa, Terraa, josta on tullut mahdoton paikka asua? Näkökulmaa tarvitaan tässäkin. Kaikki näkökulmat ovat lähellä valtaa.

Että sitten tietäisi mitä Susi ajattelee maailmasta, tämä kirja on luettava. Se on hidasta luettavaa, koska Susi haluaa puhua aivan kaikesta. Se taas on täysin mahdotonta.

Minä ratkaisin asian niin, että rupesin väittämään vastaan, aivan alusta asti. Tarvitsin vastaväitteisiin apukirjallisuutta. Lukemisesta tuli suorastaan interaktiivista. Lueksin ekologisia tietokirjoja, luin pätkän Jacques Lacanin Écrit'stä, Eeva-Liisa Mannerin Orfisten laulujen Strontium 90:n, muistelin ulkoa Aniaran säkeitä, joita rallattelin parhaan ystävättäreni kanssa (sitaatti saattaa olla oma murrosikäisten muunnelmamme):

"Oi Miima oi, ei kätkeä voi, kuun luuttu kun kahdelle soi."

Heimo Susi: Kentauri. Otava 2003, 303 s.