Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia

Heikki Turunen

MAASEUDUN ALASAJO JA ÄITI

Marjatta Ripsaluoma

Heikki Turunen on aiemminkin kirjoissaan käsitellyt pientilallisen pientä elämää Pohjois-Karjalassa. Jopa Pielisenjärven pienviljelystilan nimi, Hupeli, on ollut yhden Turusen kirjan nimenä aiemmin, vuonna 1978. Tilan nimi tuntuu viittaavaan johonkin, tarkoittaisiko se esimerkiksi hauskaa paikkaa?

Tällaiselle pinttyneelle länsisuomalaiselle itämurteet ovat pähkinä purtavaksi. Ei tule tarpeeksi oppia Kalevalan lukemisesta. Tuntuu siltä, että kesken repliikin pohjoiskarjalainen saattaa keksiä aivan uuden sanan, jonka kaikki kuuntelijat oitis ymmärtävät.

Turusen uuden kirjan nimi on Orpopojan valssi. Orpo on eittämättä kirjan kertoja, joka on kirjailija Joensuusta, mutta valssi sattuu olemaan kirjailija-kertojaminän äidin mielilaulu.

Kuten suurin osa suurten ikäpolvien joukosta tietää, sodan jälkeen luotiin asutustila-järjestelmä, että saatiin evakoille jonkinmoinen alku rajan tällä puolen. Tiloja kutsuttiin kylmiksi, koska niissä ei yleensä ollut edes rakennusta. Sellainen piti rakentaa ensin, vaikkapa sauna, niin kuin tässä kertomuksessa, että perhe saisi katon pään päälle.

Sitten alkoi valtava raivaustyö.

Suomen syrjäseuduilla tehdään edelleen surutyötä sen vuoksi, että tilat ovat nyt kylmillään, korkeintaan kesäkäytössä. Hyvinvoivalle ja vauraalle maalle pientila ei enää tuonut elantoa. Peltoja ei tarvitse metsittää, ne metsittyvät itsestään.

Orpopojan valssin alkuosa kertoo elämän alusta, lasten syntymästä, perheestä, johon ylimääräisen jännitteen toi isän sotavamma ja sitä myöten myös henkiset ongelmat. Elämä ei olisi onnistunut ilman positiivista, elämänmyönteistä äitiä, joka jaksoi huolehtia lapsista ja suuresta osasta tilan töitä. Äiti myös kykeni usein seisomaan lasten ja synkän isän välillä.

Nuorempi sukupolvi ei varmasti tajua työn määrää. Tilan isännän oli käytävä talvet metsätöissä, muuten eivät tienestit riittäneet. Sitten kun metsät oli hakattu, olikin jo aika suunnata kaupunkiin.

Mitä ihmisten työn tuhlausta!

Turunen on kirjoittanut kirjan kunnianosoitukseksi erämaatilojen työteliäille emännille ja äideille. Sellaisena kirja on hyvä muistutus siitä, kuinka lyhyt hyvinvoivan Suomen aika on.

Mutta kirjoittaessaan äidistä ja perheestä Turunen tulee eksyneeksi vähän turhankin syvälle kirjailija/lehtimies -kertojan syrjähyppyihin, juomiseen ja muuhun remuamiseen. Kirjasta olisi voinut karsia joitakin rönsyjä. Minäkertojasta piirretään aika-ajoin jopa kaunainen kuva: kirjailija ei saa omiltaan sitä tunnustusta mitä hän kaipaisi.

Isä ja äiti eivät ehkä ole niin keskiössä kuin voisivat olla.

Kirjan loppupuolella esitetään mielenkiintoinen teoria itäsuomalaisten tai yleensäkin korpisuomalaisten heikosta viinapäästä. Turunen miettii olisiko oireyhtymä sama, josta intiaanit kärsivät, kun heiltä vietiin maat ja elinkeino. Että maaseudun ihminen olisi onnellisin itsellisenä ihmisenä. Toisten läheisyydessä hänestä tulee itselleenkin outo.

Mahtaako Orpopojan valssi olla viimeinen raivaajaeepos? Kovin monta kertojaa maaseudulla ei enää ole. Mutta länsisuomalaiselle kirja on taatusti eksoottinen jo murteensa vuoksi.

Heikki Turunen: Orpopojan valssi. WSOY 2003, 397 s.