Hameen

JA MUSIIKKIKIN ON KUULTAVA

Marjatta Ripsaluoma

Aivan kirjan alussa on kursiivilla painettu osa, kuin alkusanat. En ymmärtänyt niistä mitään. Ainoastaan että kirjoittava minä puhui unista. Unimaailmoista joista sitten kiteytyi yksi nimi: Samuel Beckett, irlantilainen näytelmäkirjailija, joka lähti vapaaehtoiseen maanpakoon Ranskaan aivan kuten maanmiehensa James Joyce.

Tämä sai minut kiinnostumaan. Jos heti kirjan toisella sivulla on Beckett, se ei voi olla mikätahansa kirja. Luvattiin siinä ensimmäisellä sivulla ja toisellakin rakkautta, mutta myös kipua ja menetystä.

Sitten tulee ensimmäinen luvun otsikko:

Eric Satie, Gymnopédie no.1 (Lent et douloureux)

En osaa ranskaa eikä minulla ole edes sanakirjaa. Luulen että suluissa oleva nimi tarkoittaa paastoa ja kipua. Satie-luvussa ihminen pääsee ulos mielisairaalasta 1½ kiloa lihoneena.

En voisi kuvitella parempaa romaanin alkua. Eric Satie, tuo klovni säveltäjäksi, absurdi ihminen, mielisairaala ja unimaisemia. Kirja on Virpi Hämeen-Anttilan toinen romaani, nimeltään Alastonkuvia.

Tuossa alkusivuilla ajattelin, että nyt mentiin alastonkuviin, joissa riisutaan ihmiset paljaiksi kuvaannollisesti. Sellaista kai mielisairaaloissa on.

Olin väärässä. Kirjassa piirretään paljon oikeita alastonkuvia. Tiedän itse millaista on piirtää alastonmallia. Niissä on silmän ja käden työskentely, joka tulee kerta kerralta varmemmaksi. Piirtäessä tulee joskus kerrassaan euforiseksi.

Hämeen-Anttila on ratkaissut teoksen rakenteen niin, että hän kehittelee ratkaisemattomia arvoituksia miltei joka luvussa. Jokainen luku käsittelee tapahtumia jonkun kolmen päähenkilön silmin, ajassa mennään eteenpäin tai taaksepäin. Monissa luvuissa on myös päiväkirjanotteita. Luvut eivät silti ole yksinpuheluita. Niissä tapahtuu, niissä puhutaan, mutta myös ajattelun kirjailija sallii henkilöilleen.

Virpi Hämeen-Anttila on indologi, eli Intian kielen ja kulttuurin tutkija. Siksi tutkijan maailman kuvaus ei yllättänyt: päähenkilö Anna oli tekemässä graduaan taidehistoriasta ja oli pulassa. Niin kuin monet graduntekijät ovat.

Hän päätyi tekemään gradua n. 30 vuotta vanhemmasta suomalaisesta modernistista, Aleksista. Tutkimuksen alussa on valtavasti tietoa kuvataiteen suuntauksista 50-80-luvuilta, myös ulkomailta. Tutkijan pyrkimykset ovat täynnä intohimoa päästä perille henkilöstään.

Gradusta tulikin sitten hyvin henkilökohtainen projekti.

Tutkimus on se syy miksi romaani laajenee henkilögallerialtaan laajaksi. Silti kirjailija onnistuu pitämään langat käsissään hyvin. Kolmas päähenkilö on ensimmäisen luvun Hannu, kuvataiteilija, joka kuolee nuorena. Kuolema saattoi liittyä Aleksiin ja niin tutkija Anna päätyy etsimään kaiken mahdollisen tiedon myös Hannusta.

Aivan kirjan alussa on autenttisen tuntuista materiaalia Helsingin, Turun ja Porin 1950-1960-lukujen taidesuuntauksista. Aleksi ja Hannu kuuluivat neljän taiteilijan porukkaan, jotka olivat löytäneet toisensa jo Ateneumissa.

Sekoilu, viinan juominen, pilven polttelu, musiikki, rakkaussuhteiden mutkat kuuluivat asiaan.

Anna elää nuoruuttaan aivan erilaisessa maailmassa. Hän tapaa pitkän empimisen jälkeen lopulta gradunsa kohteen. Hänestä tulee alastonmalli, mutta myös vanhenevan taiteilijan vaimo ja yhteisten lasten äiti. Noin ykskantaan sanottuna tilanne kuulostaa hölmöltä ja yliromantisoidulta siirapilta, mutta kirjailija osaa perustella ihmisensä niin, että he tuntuvat kaiken aikaa hyvin todellisilta.

Heissä ei ole mitään kiiltokuvamaista.

Johduin vertaamaan Annan sinnikästä tutkijantyötä Sari Malkamäen akateemisiin Urheisiin naisiin, enkä voi sille mitään, että Annan työ on kunnianhimoisempaa, perusteellisempaa ja päämäärätietoisempaa. Urheat naiset tuntuvat tekevän opinnäytteitään muun tekemisen puutteessa, tässä taas on jotakin peräti tinkimätöntä. JOS nyt kuvittelisi oikeita ja eläviä ihmisiä fiktion takana.

Anna ei missään nimessä anna kuvaa aktiivisesta feminististä, mutta hän tulee antaneeksi kuvan itsenäisestä ja itsellisestä naisesta.

Rakkauden kuvaus kahden taiteilijan ja yhden tutkijan välillä, vaikka yksi on jo kuollutkin, on mitä suurimmassa määrin aivojen ja ruumiiden yhteistyötä, onnea ja sanomatonta surua samaan aikaa. Joka on joskus rakastanut, tietää kyllä.

Ja kuvissa on kauneutta. Niissä on myös pelkoa ja vihaa, mutta kaunaa ja katkeruutta ei näy. Ehkä siinä mielessä kirja on hieman ihanteellinen. Sellaista kuitenkin vielä soisi löytyvän, taidetta joka yhdistyy täysin voimin oikeisiin tunteisiin.

Virpi Hämeen-Anttila: Alastonkuvia. Otava 2004. 536 s.