Gita Mehta: Joen sutra. Suom. Virpi Hämeen-Anttila. Basam Books (1993) 2005, 288 s.

ERAKKONA ELÄMÄN VIRRASSA

Marjatta Ripsaluoma

Narmada-joki on yksi Intian pyhistä joista. Tunnetuin lienee Ganges, josta kaikki ovat nähneet joskus kuvan: palavat ruumiit, joessa puhdistautuvat ihmiset, rituaalit leveät portaat alas joelle. Sitten on myös Sarasvati, jonka nimen pohjalle Risto Isomäki kirjoitti viime syksyn Finlandia-ehdokaskirjansa Sarasvatin hiekkaa.

Kaikkiin jokiin liittyy useampia jumaluuksia. Narmada on oikeastaan itse jumalatar, vaikka siinä henkilöityy myös Shiva, tuo tanssiva arjalaisia vanhempi jumala. Useimmat jumalattaret ovat myös vanhempia kuin viimeisin arjalainen kulttuuri. Oikeastaan koko Intia on kerrostuma eri kulttuureja, eri uskontoja, eri valtiomahteja, ruhtinaita, viimeistä edeltäneenä Intian varakuningas joka hallitsi maata Brittien puolesta eikä todennäköisesti koskaan käsittänyt missä maassa, missä sivilisaatiossa asusti.

Kirjoitin vastikään Eero Hämeenniemen Intia-kirjasta Norsuilla etuajo-oikeus, joka on myös Basam-books-kustantamon julkaisu. Todennäköisesti (toivottavasti) kustantamo oli miettinyt musiikkia yhtenä käsiteltävistä aiheista julkaisuissaan. Kahdesta kirjasta muodostuu mahtava tietopaketti.

 Joen sutra käsittelee sitä, miten jumaluuksista ja heidän tekemisistään syntyy lauluja ja muuta musiikkia. Sen lisäksi kirja on kertomus erilaisista erakoista. Käsite erakko yhdistettynä Intiaan tuntuu omituiselta ja tässä kirjassa näytetään sen suunnaton paradoksaalisuus.

Kun on nähnyt tarpeeksi

voi asettua asumaan vaikkapa siirtomaavallan jälkeensä jättämään bungalowiin Narmada-joen rannalla. Moni erakko on kyllästynyt virkamiehen tai muuten vain tärkeän ihmisen elämäänsä ja vetäytynyt vallan liepeiltä syrjään. Joku on kyllästynyt jopa lahjontaan, jota ilman Intiassa ei voi ottaa juuri askeltakaan.

Se ei tarkoita etteikö heillä silti olisi asemaa. Sen Intiassa määrää edelleen kasti. Kastittomat ovat niitä, jotka eivät pääse opiskelemaan ja joille on määrätty alhaisimmat työt. Jostakin syystä meidän eteisemme seinälle on ripustautunut luuta, jollaisia kastittomien näkee käyttävän aamulla ani varhain, kun kosteus vielä auttaa siivoamaan katuja ja talojen edustoja.

Jos tärkeämpi ihminen osuu tielle, luudanheiluttaja väistää. Hän myös näyttää kieltään. Se ei tarkoita "ähäkutti", vaan on merkki siitä että ihmisolio tietää olevansa alhaisista alhaisin. Länsimaisen ihmisen mielestä ele on kuvottava, ainakin esimerkiksi Günther Grassin, joka maalaa kuvan kieltään näyttävästä kastittomasta kirjansa Häpeän kieli kanteen (Grass: Häpeän kieli, itsekuvitettu kirja Intiasta, Tammi 1989).

Grass ei kestä Intiaa. Moni muukaan sitä ei kestä. Sitten on länsimaalaisia, jotka palaavat sinne tarkoituksenaan käsittää, ymmärtää, yhä uudelleen. Yksi on Göran Tunström (Talvimatka Intiaan, Gummerus 1986) ja toinen oma Seppo Järvisemme Soinista, jonka toissavuotinen Lintu korvassa piirtää runokuvia myös Intiasta (Enostone 2004).

Sitten siitä näkee kevyitä reportaaseja kuten maaliskuun Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä Goan länsimaisesta väestä talvikuukausina. Intia ei ole yksi, se on monta.

Kaikenuskoista väkeä

Narmada on jumalattaren ja naisten virta, joka houkuttelee miehiä..

Erakoita tässä kirjassa tavataan, hinduja, muslimeja ja jainalaisia, ainakin. Uskottomatkaan eivät voi välttyä mahtavan virran voimalta ja sen kyvystä liikuttaa, sekä fyysisesti että psyykkisesti.

Gita Mehta on yksi monista intialaisista kirjailijoista, jotka ovat viime vuosikymmeninä nousseet kuuluisuuteen Intian kuvaajina. Nämä kirjailijat, esimerkiksi Salman Rushdie, Arundhati Roy tai Anita ja Kiran Desai (äiti ja tytär), tahtovat antaa kyllä mahdollisimman toden kuvan maastaan, mutta lukuun ottamatta Roy'ta, ovat  muuttaneet maastaan pois.

Tämän muun muassa oppii suomentaja Virpi Hämeen-Anttilan ansiokkaasta esseestä kirjan alussa. Hämeen-Anttila on intialaisen kirjallisuuden tutkija, mutta osaa myös suomentaa laadukkaasti.

Joki laulaa sen rannoille kulkevien ihmisten suulla. Runous kulkee Intiassa paljolti suusta suuhun, vinan, sitarin ja tablojen säestämänä, joten on helppo uskoa että lauluissa kaikuu ikiaikaisen joen mahti:

Oi joki rakkaudesta syntynyt,

naurun nimeämä,

purppuraiset vetesi putoavat

kuin vaate rantojesi lanteilta.

 

Kalidasa kysyy: kuka voisi sinut jättää?

Kuka voisi jättää naisen, paljaslantioisen

kun on kerran nähnyt hänen vartalonsa sulot?

 

Hyppäävät antiloopit

piirtävät reittinsä kulkusi mukaan.

Linnut täyttävät pyhät puut,

varjostavat kyliesi torit.

Ruusuomenat tummentavat vetesi,

villit mangot putoavat aaltojesi kiharoihin

kuin neidon hiuksiin.

Voisi luulla ettei tähän olisi mitään lisäämistä, mutta on ja paljon. Kertomukset kiertyvät lopussa yhteen, jolloin tapahtuu ehkä kaikkein hämmästyttävin asia. En kerro, lukekaa!