Sw.jpg (34612 bytes)

 

Omakuva

Marjatta Ripsaluoma

Elämää ja kirjoituksia


 

 

Eurooppa

LISÄLEHTIÄ EUROOPAN TARINAAN

Leif Salmén: Alas Akropoliilta. Suom. Arto Häilä. Teos 2008, 250 s.

  

Marjatta Ripsaluoma

  Hieno esseisti Leif Salmén ei edelleenkään näytä kirjaluetteloaan kirjansa lukijalle. Toisaalta esseistin ei tietysti tarvitsekaan, se ei kuulu määritelmällisesti essee-nimisen kirjallisuuslajin muotovaatimuksiin. Jos  Salmén olisi tutkija, hänen olisi kirjallisuusluettelo laadittava.

Ei tämä nyt hirmuinen puute ole, vaikka aiheuttaakin juoksentelua sekä asunnossa että kaupungilla. Tulokset ovat yleensä aika hyvät, koska liikutaan Euroopassa. Meidän ikiomasta maailmankolkastamme on kirjoitettu valtavasti. Oikeastaan kirjoitettujen kirjojen määrästä tulee taittovirhe: ihmisiä toki asuu muiden kulttuurien parissa enemmän kuin Euroopan.

Kysymys on tietysti valta-asemasta, myös sivistyksessä.

On hyvä kun joku ottaa ja kokoaa ajatuksia Euroopan tämänhetkisestä vaiheesta ja kirjoittaa samalla historiaa eteenpäin. Historia on liukuva käsite. Lukija saattaa joutua aivan aidon hämmästyksen valtaan ajoittain.

Että minkä takia esimerkiksi voidaan ajatella brittipoliitikkojen olleen ajattelijoita 1700-1800-luvuilla? Olen kyllä silmäillyt Johnson-Boswellia, lukenutkin elämänkertaa jonkin verran, mutta en tullut ajatelleeksi että kyseessä on kaksi ihmistä, joilla oli myös poliittista vaikutusvaltaa.

Suomemme maassa ajattelu ja politiikka ovat harvoin olleet näkyvillä ja henkilöityneet yksissä ja samoissa ihmisissä. Semmoinen ei ole tapana. Jos olisi, maan asiat voisivat olla sivistyneemmin hoidetut.

Kaleidoskooppi-manner

Euroopan unionista ei ikinä tule valtakuntaa tai edes valtioiden yksimielistä yhteenliittymää, vaikka sille valittaisiin viisi presidenttiä ja ulkoministeriä. Maat poikkeavat kulttuuriltaan, kieleltään ja historialtaan niin paljon toisistaan.

Toisaalta, kuten Salmén tässä kirjassa - samoin kuin edellisessä Palatsi Bosporin rannalla (2005) - todistaa, Euroopan pienilukuisen ja tavallaan yhteiskuntaluokkien ulkopuolisen sivistyneistön jäsenet tunsivat toisensa erittäin hyvin. Miten mahtaa olla nyt? Mesenaatteja on enää häviävän vähän, samalla älymystön/sivistyneistön rooli on muuttunut suhteellisen näkymättömäksi.

Siitä ei kuule. Sitä ei näy parrasvaloissa. Kun elokuville annetaan palkintoja, niin aivan taatusti sen tai tuon kuuluisan ohjaajan vanaveteen on parkkeerattu pikkutähtönen. Sillä tavoin kohtauksesta saadaan visuaalisempi. Sillä tavalla se voidaan myydä iltalehdille ja muulle keltaiselle lehdistölle.

Esimerkki Ranskan vallankumouksen ajoilta. Salménin päähenkilö on Chamfort, joka tunsi tulevan vallankumouksen päärooleja esittäneet henkilöt jo ennen kuin he tiesivät olevansa pääroolien esittäjiä:

"Yhtenä kaikkein ensimmäisistä moderneista kirjailijoista Chamfort palaa alituisesti kaupallisten ja älyllisten ihanteiden ristiriitaan. Tässä voi havaita sekä terävänäköisen aavistuksen nousevan raha-aristokratian vaarallisesta taipumuksesta kutistaa kaikki yhteiskunnalliset ilmiöt pelkäksi vaihtoarvoksi (siis rahaksi), mutta myös vaihtoehtoisen elämäntavan painotuksen. [- - -]Oli miten hyvänsä jo kauan ennen Walter Benjaminia tai Jean-Paul Sartrea hän ymmärsi, että kun  taiteilija myy työnsä, hän myy myös osan itseään. Moderni maailma osoittautui uudeksi monin epämiellyttävin tavoin, esimerkiksi suhteessaan antiikin ihanteisiin - jotka nyt samanaikaisesti sukelsivat esiin sekä kullatussa että väärennetyssä muodossa. [---]"

Asiansa tunteva kulttuuriesseisti osaa vaivatta liikkua vuosisatojen ja tuhansienkin sisällä. Sen lisäksi että tietää kunnioitettavan määrän nimiä kultakin vuosikymmeneltä (ja osaa tietenkin käyttää kirjastoja), hän kykenee kutomaan niistä tarinan ja myös kääntämään niille selkänsä tai hyökkäämään vallitsevia näkökantoja vastaan tyylikkäästi ja vastaansanomattomasti.

Verrattuna edelliseen opukseensa, tämä kirja sisältää suuremman määrän yksityiskohtia, nimiä, historioita, tarinoita ja anekdootteja. Kirjassa kuuluu lievä puuskutus. Bospori-kirja (2005) kiertelee enemmän Levantin ympäristössä ja kertoo suhteellisen rauhallisesti aina aktuaalisesta islamin ja kristinuskon vuoropuhelusta, jota on käyty läpi vuosisatojen.

Tämä kirja puolestaan syleilee koko Eurooppaa. Se tuntuu mahdottomalta tehtävältä, koska siinä on hieman enemmän kuin sylillinen.

Kukoistuksesta perikatoon

Ehkä kirjan keskiössä on kuitenkin Euroopan keskiö, Saksa. Sieltä tulevat esiin Egon Friedell, Auerbach ja Oswald Spengler. Juuri näillä ajattelijoilla on ollut viime vuosisadan veristen maailmansotien keskellä ehkä eniten sanottavaa eurooppalaisille.

Silti hekin ovat ottaneet vauhtia edellisistä vuosisadoista. Spengler on hyvä esimerkki täydellisestä keskittymisestä uudenlaisen kulttuurihistorian keksimiseen. Spengler loi eräänlaisen kulttuurimorfologian, jonka vertauskuvana voi pitää kasvia: se alkaa siemenestä, kukkii, tuottaa hedelmän ja kuolee.

Sykli on toistuva. Vuodesta toiseen. Kulttuurien suhteen se tarkoittaisi sitä, että Egyptin ja antiikin kulttuurien mentyä mailleen alkoi uuden kulttuurin nousu, eurooppalaisen. Se puolestaan ei olisi koskaan tapahtunut ilman islamilaisen kulttuurin apua, kuten Salmén jo edellisessä kirjassaan tulee todistaneeksi.

Meillä ei ole Suomessa saatavissa ruotsiksi tai suomeksi muuta kuin Spenglerin Länsimaiden perikadon lyhennetty versio (suomentanut Yrjö Massa 1961). Salmén oli löytänyt jostakin alkuperäisen saksankielisen opuksen, lukenut sen kuukaudessa (1200 sivua) ja kirjoittaa siitä vakuuttuneena siitä että kirjaa ei olisi koskaan pitänyt lyhentää.

Saksaa osaamaton jää siis paljosta paitsi, jos Salménia on uskominen. Miksi häntä ei toisaalta uskoisi, noin 500 sivua on taatusti vähemmän asiaa, sitä paitsi suomi on pitempi kieli kuin saksa.

Salmén kertoo meille esimerkiksi sen, että perikadolla ei tarkoiteta perikatoa. Kyseessä on kulttuurintutkimus, jota Spengler kutsuu morfologiaksi (morfos=muoto, logos= sana), toisin sanoen kulttuurien muuntautumisen toisikseen.

Sitä on todennäköisesti tapahtunut niin kauan kuin ihmisyhteisöjä on ollut olemassa.

Tarkka kirjuri

Esseistimme on laajalti lukenut ja matkustanut. Hän kokee olevansa parhaimmassa vireessään. Aivan kirjan loppupuolella hän kuvailee päivittäisiä rutiinejaan Tunisiassa, jossa hän kirjoittaa tätä kirjaa.

Kaupunki on rauhallinen, ihmiset hyväntahtoisia, ajattelija saa kulkea päiväkävelynsä aivan rauhassa pitkin Välimeren rantaa tai istua minttuteetä juomassa jalkapalloentusiastien kanssa - ainahan televisiossa on joku jalkapallo-ottelu menossa jossain päin maailmaa: kyseessä on maailman suosituin peli.

Raukea kävelijämme istuu tietosäkkinsä päällä. Nyt on aika kerätä tärkeimmät jyvät talteen, miettiä tulevaa, mutta ennen kaikkea ehkä nähdä Spenglerin tavoin mitä on odotettavissa seuraavaksi.

Salménin näkökulmista puuttuu minun silmissäni kaksi: Euroopan ja Pohjois-Afrikan, myös Venäjän, naiset ja ekofilosofia/-politiikka. Naiset ja luonto saattavat olla tärkeitä tekijöitä tulevaisuudessa.

Olin varma kirjaan tarttuessani, että entinen toimittaja muistaa Anna Politkovskajaa. Mutta ei vain muistanut. Tai ehkä hän halusi rajata marttyyrinaisen kulttuuriopuksen ulkopuolelle.

Silti tämä on laaja ja kattava otos Euroopasta, historiasta, nykyisyydestä ja jonkin verran tulevaisuudestakin. Kirjan staccato pyörryttää joskus, ehkä kirjan olisi saanut jaetuksi kahtia, jolloin useille ilmiölle olisi riittänyt enemmän tilaa.