Eeva-Kaarina Aronen: Maria Renforsin totuus. Teos

 RAKKAUTTA JA PERHOKALASTUSTA

 Marjatta Ripsaluoma

 

Valokuvaus oli aika harvinainen harrastus, saati ammatti 1890-luvulla. Vielä epätodennäköisempi se oli naisen ammattina ja jossakin niin etäisessä paikassa kuin Kajaani. Näin sitä ajattelisi.

Eeva-Kaarina Arosen esikoisromaani vyöryttää esiin vähän toisenlaisen maiseman. Kajaani oli tärkeä kauppapaikka. Siellä oli vielä vapaita koskia, lohi nousi, jokia ei ollut vielä valjastettu sähköntuotantoon. Joet olivat kulkuväyliä, tervahanhet veivät pitkillä veneillä Ouluun ja sitä tietä Englannin laivastolle tervaa, turkikset kulkivat rekipelillä Vienan Karjalasta asti.

Sen lisäksi 1800-luvun loppu oli voimallista suomalaisuus-aatteen aikaa. Venäjästä jo haluttiin eroon. Ja ajatus Vienan ja Aunuksen karjalaisista suomalaisena heimona oli elävä.

Sitä on vaikea kuvitella nyt, kun raja on sulkeutunut. On vaikea kuvitella millaisia olivat kylät ja pitäjät, miten nälkä oli aina vieraanamme, siis Kainuussa ainakin. Pettuleipää tehtiin kaikissa muissa paitsi pohatoiden taloissa.

Vauraus kerääntyi muutamiin käsiin. Niin kuin se ilmeisesti aina kerääntyy, ikään kuin se olisi luonnon laki. Kurjuuden kertomuksia kirjassa on sekä Kainuusta että Vienan Karjalasta.

Emansipaation alku

Kirja on hyvinkin feminismin historiaa Suomessa. Itsellisiä naisia ei ollut paljon, mutta he olivat juuri Maria Renforsin - joka oli oikeasti olemassa - kaltaisia: varallisuus tulee suvusta ja antaa naisille mahdollisuuden ruveta vähitellen tekemään mitä itse haluavat.

Marian suhteen valokuvaus oli yksi juttu, perho-uistelu toinen. Vaikka veli ansaitsi suurimman osan perheen tuloja tehtaansa tuotolla, Marialla oli vikkelät kädet ja hän osasi sitoa perhoja. Hän kävi jopa Englannissa asti opilla.

Kirjassa sivutaan esimerkiksi Minna Canthin kirjoituksia ja näytelmiä, ja varsinkin säätyläisissä, jollaiseksi Mariakin on laskettava, alkoi itää emansipaation siemen. Maria ei ole Anton Tshehovin kuvaama ikävään nääntyvä naistyyppi, vaan voimakastahtoinen nainen.

Ei vain ollut tapana, että sellainen nainen antautuu ammatille.

Kirjassa näytetään monta kertaa miten huima oli elintason putoaminen heti kun Kajaanista lähdettiin maalle. Pienillä kainuulaistiloilla kasvoi vain lapsia ja heistäkin moni kuoli kulkutauteihin aliravitsemuksen heikentäminä.

Jäin miettimään, onko koskaan kuvattu elämää mökin akan näkökulmasta. Onhan meillä Helmi Kellokumpu, joka kuvaa raskasta elämää, mutta 1900-luvulla. Harva mökkiläinen kumminkaan rupesi kirjoittamaan edes kirjeitä, osasiko edes lukea ja kirjoittaa vielä 1800-luvulla.

Syvempi virta

Luterilainen kunniallisuus ja jäykkyys, toisaalta oikeauskoisten karjalaisten verevyys ovat vastakohtia. Niitä kirjailija käyttää perusteemoina kuvatessaan ihmisiään. On ressukoita, on ajattelijoita, on naistennaurattajia, jotka paradoksaalisesti osoittautuvatkin vapaustaistelijoiksi, on "todellista" rakkautta, joka petetään.

Näin sanottuna kirja tuntuu/kuulostaa kliseeltä. Että rakkaus kuvataan seksin muodossa on tavallista. Mutta silloin kun intohimoon sisältyy petos, tässä tapauksessa poliittinen, elämä käy hengenvaaralliseksi. Kirjan Maria ei ole räsynukke, lopulta, vaikka hän vaikeneekin. Kirjan tarina ja miehet jotka naista/naisia ympäröivät, ikiaikaiset sukupuoliroolit, joista kummatkin yrittävät pyristellä eroon, ovat varmaan olleet totta yhtä paljon kuin ne ovat tänään.

Kalastus alkuperäisillä virroilla, oikeilla koskilla, luo tarinaan erämaiden romantiikkaa. Että kirjan nimessä on totuus on paradoksi, se että romaanin suuri käännekohta tapahtuu kesyttömällä, villillä matkalla, on kyllä jo suurimuotoinen klisee. Raukat rajat kun ovat metsäläisten myyttistä taustaa. Ja säätyläisnainen ihastuu.

Vuonna 1892 Vienan Karjalan maisemat ovat taustalla draamassa, jossa luodaan perustaa niinkin kauas kuin Suomen sisällissotaan, Aunuksen retkiin 1920-luvun alussa, Suur-Suomen ajatuksille 1930-luvulla.

Kalevalainen maailma

Minulla on kirjahyllyssä Suomen Kirjallisuuden Seuran Tietolipas-sarjan osa 158, Jyrki Pöysän ja Anna-Leena Siikalan toimittama Amor, Genus & Familia, jossa on esseitä, tutkimuksia ja muita kirjoituksia kansanperinteestä. Siitä suuri osa perustuu Suomen kansanrunouteen.

Arosen kirjan parasta antia ehkä ovat juuri kansanperinteen tutkimuksen tuominen esiin tällä tavoin fiktiivisen romaanin muodossa. Miksikäs ei? Lisäksi Arosella on kyky kirjoittaa kuvilla, niin että maisemat, Kajaanin, Kuusamon ja Paanajärven, tulevat esiin.

Ihmiset elivät paljon luontoa lähempänä kuin tänään. Luonto oli perusehto, kun taas nykyihminen elää kuin viimeistä päivää ja on jo sen ehdon unohtanut.

Perhokalastajille kirja antaa taatusti enemmän kuin meikäläiselle osa-aikametsäläiselle. Sitä jäin miettimään että mitä tarkoittaa urheilukalastus. Ammattilaisia Kainuun korvessa tuskin enää on. Oliko 1800-luvun lopullakaan?