Domenic Sigaud: VIATTOMAT. Suom. Einari Aaltonen. Sammakko 2003, 149 s.
MYÖTÄTUNTO, POISSAOLO, KAIKKIVOIPAISUUS, KUOLEMA
Minua ärsyttää jatkuva hymyileminen. Vaikka se kuinka tapahtuisi myötätunnon
vuoksi. Siinä on jeesustelun maku.
Tämä oli ensimmäinen ajatukseni, kun aloitin Dominique Sigaudin vasta
suomeksi julkaistun romaanin Viattomat. Hymyilijä oli useimmiten Jumala, isolla
kirjoitettuna. Hän saattoi hymyillä kaikista otsikossa olevista syistä. En tiedä onko
sellaisiin hymyihin minkäänvaltakunnan - edes taivasten - syytä.
No tottakai, mieleen tuli ensimmäiseksi José Saramagon Jeesuksen Kristuksen
evankeliumi. Sigaud ei onneksi kirjoita niin huohottaen. Hän jättää tilaa hymyjen
välillä. Lukija saa mietiskellä väleihin kirjoitettua tarinaa.
Tarinan tavallisuus
Jumala tuntuu pitävän eniten pienistä tytöistä. Hän pelleilee niille ja
hiipii niiden nukkuessa halaamaan niitä. Hän näyttäytyy kohtauksissa Isä Taivaiselta,
miksi kirkko haluaa hänet meillekin näyttää. Kiivasluontoisella ja julmalla Vanhan
testamentin Jumalalla enää harvoin nykykirkkomme meitä pelottelee. Tässä ei
myöskään tavata Koraanin jihadia vaativa Allahia, vaikka Pyhän sodan tulkinnoista on
löytynyt ylevämpiäkin tavoitteita kuin terrorismi.
Tämä Jumala on myös suuri ironikko. Hän härnää ihmisiä kertomalla itse omat
epiteettinsä. Haavekuva, välinpitämätön valtias, ihmeidentekijä.
Kaksi toisiinsa rakastuvaa ihmistä tuntevat Jumalan, ja heidän rakkautensa ja Suuren
Kuoleman välinen aika on myös Jumalan maailmassa vaeltamisen aikaa. Rakkaustarinassa ei
ole mitään tavattoman merkillistä.
Mies tapaa Jumalan, kun 20-vuotias tappaja teloitetaan Amerikassa. Mies lähtee pois
vankilasta ja Amerikasta. Miehen elämä muuttuu Jumalan lausumattoman neuvon vuoksi.
Nainen taas yrittää Jumalan aikuisena tavatessaan nauraa hänet ulos, mutta päätyy
vakuuttumaan Ihmeen edessä. Naisen pikkutytön muistot ovat melkein hävinneet.
Kaikkeuden taju
Lähes kaikki ihmiset ovat lapsina olleet kovassa kuumeessa. Usein siihen liittyy
hallusinaatioita. Jumala kokee niitä vähän väliä, koska hänen muistonsa ovat niin
valtavia, että niitä ei itse Jumalakaan pysty aina kestämään.
Jumala saattaa nukkua kaikessa rauhassa pienessä hotellihuoneessa, kun hänen
mieleensä välähtää toinen hotellihuone lähellä Kigalin pakolaisleiriä. Hän oli
sodan keskellä tavannut vanhan miehen, joka oli puhunut miltei kuin veljelleen. Miehet
olivat mietteliäinä tuijottaneet paisuvia ruumiita vedessä, joillakin pää, joillakin
ei.
Kaiken kattavan muistin sisällä ei enää voi olla hyvän ja pahan käsitettä.
Jumala näkee että ihmiset ovat sekä että. Hän rakastaa lapsia ja rakastavaisia, koska
he ovat viattomia.
Jumalan on pakko ymmärtää myös pahoja ihmisiä. Kun häneltä tiukataan, miksei
hän sitten muuta maailmaa, hän vain kohauttaa olkapäitään ja hymyilee.
Miksi siis Jumala?
Sigaud olisi voinut kirjoittaa kirjan myös ilman Jumalaa. Vaikeus on siinä, että
puolueetonta silmää ei maailmassa ole.
Jumalalla on maailmassa paljon nimiä ja häneen uskovat yrittävät kaiken pelon ja
kauhun keskellä tyynnyttää mielensä rukoilemalla. Tilanne on kuitenkin vähitellen
ajautunut siihen että Jumalankin pitää rukoilla.
Oikeasti Jumalaa ei tietysti tarvittu. Kirjahan on Dominique Sigaudin kirjoittama ja
hänellä on kirjailijana Jumalan valta.
Marjatta Ripsaluoma
