Colson Whitehead
JUURET ETELÄSSÄ
Marjatta Ripsaluoma
Amerikkalainen musta kirjallisuus on aina ollut vähintään mielenkiintoista.
Suurimmalta osalta se on peräisin pohjoisten valtioiden kirjailijoilta, muutamia
poikkeuksia lukuunottamatta. Jos pitäisi Amerikan etelää luonnehtia lyhyesti, niin Arto
Melleri, Lappajärveltä kotoisin oleva runoilija, vertasi mm. Kauhavaa syvään
etelään kokoelmassaan Mau-Mau (1982). Yleensäkin kai Etelä-Pohjanmaata.
Kirjailija, kirjallisuuden professori Toni Morrison sai Nobel-palkinnon
kymmenisen vuotta sitten ensimmäisenä Amerikan mustana kirjailijana. Mustia
kansalaisoikeustaitelijoita ja kirjailijoita 50-60 -luvuilla olivat mm. James
Baldwin ja LeRoi Jones, viimeksi mainittu nykyään myös laulaja ja New
Jerseyn tärkeä poliitikko. Uudempaa mustaa kirjallisuutta edustavat esimerkiksi Gloria
Naylor (Mama Day, 1988) ja nyt käsiteltävä Colson Whitehead ja hänen
kollaasiromaaninsa Balladi John Henrystä.
On tärkeää muistaa nämä kaikki, sillä kirjat, niiden maisemat, ihmisten tapa
puhua ovat samankaltaisia. Ihmiskirjo on näissä kirjoissa aivan yhtä moninainen kuin
valkoisten kirjoissa - mutta orjuus heittää pitkän ja yhteisen varjon heidän
elämäänsä.
Kuumuus, läheisyys, noituus
ovat joitakin Whiteheadin aiheita tässä kirjanjärkäleessä, joka ei ole
missään nimessä unilukemistoa. New Yorkista kotoisin oleva senttari hikoilee aivan
yhtä lailla kuin kuka tahansa valkoinenkin, tuntee outoutta aivan samoin, mutta samalla
myös tajuaa ihonvärin merkityksen.
Senttariuden merkitys tässä lehtimiesporukassa on ennen kaikkea ilmaisen ruuan ja
juoman saaminen mahdollisimman usein. Tapa mahtaa olla erityinen amerikkalaisilmiö, koska
huolimatta lähes 40 senttariudestani ei ilmaisia lounaita ole näkynyt omilla
juttumatkoillani. Niinpä kirjan sanoma onkin vanha tuttu: ilmaisia lounaita ei ole
olemassa.
John Henry oli legendaarinen musta työläinen, vapautettu nälkäpalkkatyöhön
orjuudesta, ja hän balladin mukaan voitti höyryporan rautatietunnelin räjäytysreikien
porauksessa. Kirja yrittää jäljittää John Henryä Virginian takamailla. John Henryn
kuva jää epäskarpiksi. Ketään siltä ajalta ei ole enää elossa. Mutta paikallinen
kulttuuri on virkoamassa henkiin balladin myötä.
John Henryyn perustuu myös hento rakkaustarina, joka kulkee yhtenä lankana mukana.
Hotelli on kuuma ja ajaa ihmisiä lähelle toisiaan. Hotellin omistajan vaimo kykenee
näkemään haamuja ja siten arvelemaan kenelle senttarille asiat kääntyvät
kuolettaviksi. Haamuista ei silti tiedä, ne voivat olla myös hyväntahtoisia.
Haamutarinat liittyvät oleellisesti vanhoihin afrikkalaisiin uskontoihin, joista
Amerikan etelävaltioissa on vielä jäänteitä. Päähenkilö J. Sutter sattuu
olemaan musta, eikä usko Etelän saavan hänestä yliotetta, koska sielu on Pohjoisen
valkaisema. Paikan henki on kuitenkin jotakin aivan muuta kuin esimerkiksi toisen
nobelistin, Isaac Bashevis Singerin kuvaamat temppuilevat aaveet New Yorkin
metrossa.
Romaani on valtava. Sitä on luettava tarkkaavaisesti, koska maisema ja henkilöt
vaihtuvat vähän väliä. J. Sutter olisi voinut ehkä rajoittaa ryöppyävää
mielikuvitustaan. Käännös on hyvä, koska kieltä ei aika ajoin suomeksi huomaa, Markku
Päkkilän. Kannattaa huomata että Otavan kirjasto jatkaa laadukkaalla linjalla aivan
yhtä hyvin kuin Tammen Keltainen kirjastokin.
Colson Whitehead: Balladi John Henrystä. Otavan kirjasto 2002. 634 s.
